Jälkipuintia ohjaamisesta ja tunnelmia ensi-illasta

Nyt on ensi-ilta ohi ja yksi esitys takana. Kaiken kaikkiaan kaikki on mennyt hienosta ja yleisö on ottanut hyvin vastaan teoksen, jonka tietenkin etukäteen pelkäsin olevan hieman "liian" taiteellinen tai ehkä jopa tylsä, mutta yleisö vaikuttaa pitävän teoksesta.

Päällimäisenä on tässä vaiheessa mielessä tietenkin onnistumisen riemu. 

Olen onnistunut tekemään hienon proggiksen, jossa on valot ja äänetkin kohdillaan. Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että yleisö on nauttinut esityksistä ja myös näyttelijät ovat nauttineet.

Mutta jatketaan ohjaamistyön pohdinnasta. Aloitin jossain vaiheessa kirjoittamaan blogissani ohjaamisesta ja nyt voin kirjoittaa siitä lisää hieman kokeneempana.

 Mitä se oikeastaan on? Se on johtamista, organisoimista ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Se on myös taidetta. Ja millä tavalla se on taidetta? Mikä nyt sitten on taidetta? Ajatellaan, että se on nyt etukäteen kuviteltu tilanne tai asia, joka sitten konkretisoituu jollain käsitettävällä tasolla. Eli minä kuvittelen mielessäni ne tapahtumat ja tilanteet, joita näytelmässäni vaaditaan. Sitten näyttelijät ja muu työryhmä toteuttavat nämä tilanteet käytännössä.

Olenko minä sitten loppujen lopuksi siinä tilanteessa enää mikään taiteilija jos minä vain sanon, joillekin miten jokin asia kuuluu olla. Ei välttämättä, mutta kyllä siinä tapauksessa jos tämä toteutettu asia on koherentti ja yhtenäinen sekä kiinnostava tai miten sen nyt sanoisi, taiteellinen kokonaisuus. Siinä on jotain harkittua ja mukaansatempaavaa, mikä saa katsojan kiinnittymään siihen.

Tilanteet on kuviteltava etukäteen. Ehkä se tekee siitä suurimmalti osalti taidetta. On monia näkemyksiä siihen mitä on taidetta. En muista kaikkia lukemiani määritelmiä, mutta yksi, mikä on jäänyt eniten mieleeni on Tolstoin määritelmä. Hän määrittelee taiteen olevan sellaista, jossa jokin tunne kommunikoidaan muille ihmisille. Eli siis rehellinen ja aito tunne. Sanotaan, että tästä Tolstoin kirjoituksesta ja taiteen määrittelystä on saanut alkunsa myös Stanislavskin pyrkimys aitoon ja rehelliseen teatteriin, jossa tuodaan todellisia tunteita esille.

Siinä mielessä voin kyllä sanoa tehneeni taidetta, jos nyt käytetään tätä Tolstoin määritelmää, että kirjoittajana olen kirjoittanut aidoista ja todellisista tunteista. Jostain syystä ihmiset tuntuvat pitävän näytelmästä, jota on esitetty. Voi olla, että jotkut eivät pidä, mutta ne, jotka pitävät, todella tuntuvat pitävän siitä ja todella yleisö on ottanut hyvin vastaan tämän tekeleen. Olen mielessäni miettinyt miksi näin on, ehkä kyse on juuri yllätyksellisyydestä, mutta myös rehellisyydestä. Olen kirjoittanut rehellisesti ja niin aidosti kuin osaan. Todellisista tunteista. Liittyykö tämä myös ohjaukseen. Olen ohjannut rehellisesti ja aidosti, niin rehellisesti kuin osaan ja yrittänyt vaistota mihin suuntaan näyttelijät ovat viemässä teosta. Tästä on syntynyt mielestäni rehellinen, aito ja todellinen taideteos. Ei tämä ole sellaista kuin Stanislavskin aikana esitettiin, mutta mielestäni Riippumattoman yksi tärkeimmistä elementeistä onkin sen yllätyksellisyys ja myös se pitää katsojia otteessaan ja tuo tietynlaista imua tähän näytelmään. Toivottavasti tämä imu puree myös kriitikkoihin ja toivottavasti kriitikot tulevat katsomaan esitystä sen verran ylpeä olen teoksesta.

Mitä muuta jäi käteen tästä ohjaustyöstä. Nyt se on sitten ohi. Edelleen on käytännönasioita hoidettavana ja tuntuu, etteivät ne koskaan lopu. Ei ennen kuin viimeinenkin esitys on esitetty. Ei se sinänsä niin haittaa, mutta kyllähän se rasittaa. Loppujen lopuksi en osannut varautua aivan kaikkeen siihen rumbaan ja paineeseen johon ohjaaja joutuu. Kaiken kaikkiaan se on ajoittain sietämätöntä, mutta voin onnekseni sanoa, että selvisin siitä. Eri asia olisi tietenkin jos tämä olisi elokuva tai olisin ohjaamassa ammattiteatterissa.

Ehkä minä siitäkin selviäisin, mutta kyllä se olisi haastavampaa. No joka tapauksessa jos vastaisuudessa vielä ohjaan, olen varautunut kaikkeen stressiin, jota joutuu sietämään. Tokihan se tekee elämästä mielekkäämpää kun on haasteita elämässä. Muistan kyllä vielä lokakuun tienoilla kun ohjausprosessi ei ollut kunnolla käynnistynyt, kärsiväni ajoittaisesta tylsyydestä. Ainakaan tässä loppuviikkojen aikana ei ole tarvinnut kärsiä tylsyydestä. Mutta ohjaisinko vielä joitain näytelmiä? Ainakin koen olevani siinä suht hyvä ja tavallaan nautin haasteista. Eri asia milloin ja missä, mutta aika näyttää sitten sen.

Ja sitten vielä voisin miettiä sitä, mikä on ohjaamisen ydinosaamista, eli sitä taidetta. En osaa kyllä tyhjentävästi tähän vastata. Jos ajatellaan Tolstoin taiteen määritelmää, niin missä kohtaa tulee se tunteen siirto toiselle ihmiselle. Tuleeko se näyttelijöiden välityksen kautta. Tuleeko se siitä, että ohjaaja osaa katsoa, milloin näyttelijä on oikeasti tunteissaan, tai siitä, että hän kuvittelee miten katsoja tuntee missäkin kohtaa tai miten katsojan kuuluisi tuntea missäkin kohtaa? No tässä tällaista pohdintaa. Onhan niitä muitakin taiteen määritelmiä, mutta en lähde niitä tässä enää ruotimaan suhteessa ohjaamisen työhön.

Parempi olisi varmaan kysyä niiltä, jotka ovat vuosia ohjanneet, mutta ainakin voin sanoa, että se on vaativaa hommaa ja hatunnosto kaikille niille, jotka siihen kykenevät. Haasteita siinä riittää ja haasteet vain kasvavat,mitä enemmän porukkaa näytelmässä on. Palkitsevaa se on siinä mielessä, että jossain kohtaa huomaa vain kaiken loksahtavan paikoilleen, mielestäni olen onnistunut, tässä näytelmässä, juuri siinä.

Olen monta kertaa epäonnistunutkin ohjaajana, ja voin rehellisesti sanoa, ettei ole paljon sen kamalampaa tunnetta. Sen vuoksi olenkin kai ottanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt kaikkeni, että nyt onnistuisin. En tietenkään alusta pitäen niin ajatellut, mutta totta kai huomasin, näyttelijöideni valtavan potentiaalin ja sen onnistumisen riemun kun kohtaus saatiin toimimaan, niinpä jaksoin vaatia enemmän ja enemmän. Siitä syntyi sitten se onnistumisen tunne, joka kantoi ainakin tähän asti. Saa nähdä sitten millainen tunne on kun viimein näytelmä päättyy tai saako tästä mitään muuta irti. Jollain tapaa minulla on kuitenkin tunne siitä, että Riippumattoman tarina jatkuu tavalla tai toisella myös tämän kantaesityksen jälkeen, juuri sen vuoksi, koska se on rehellinen, tinkimätön ja yllätyksellinen, mutta se jää nähtäväksi. 

Viimeinen viikko edessä

Eilen oli viimeisiä päiviä valojen asentamisessa ja ohjelmoinnissa sekä lavastamisen viimeistelyssä. Ainoastaan muutama yksityiskohta enää paikalleen ja sitten se on siinä. Ensi-iltaan on enää viikko ja se on todella lyhyt aika. Kaikki ei ole mennyt aivan niin kuin suunnittelin, mutta milloin mikään menisi? Mutta onneksi kaikki saadaan kuitenkin ajoissa valmiiksi, vaikka ne viime tingassa tehdäänkin.

Ehdimme myös mennä näytelmää ainakin puoliksi läpi ja hyvä kaverini, teatteriohjaaja Aksu Piippo kävi katsomassa harjoituksiamme. Olin itse näyttelemässä viime vuonna Aksun ohjauksessa Tampereen ylioppilasteatterin näytelmässä, Afrikan Valloitus. Se oli mainio projekti ja pyysin nyt Aksua katsomaan harjoituksiamme. Hän piti näkemästään ja ilmoitti, että tästä tulee kyllä hyvä juttu sekä vertasi näytelmäämme tsekkiläiseen teatteriin.
Tässä lainaus Aksulta: 

"Teksti on absurdi ja hauskakin, minulle tulee mieleen esim. puolalaisen Slawomir Mrozekin ja tsekkiläisen Vaclav Havelin materiaali. Mrozekin "Emigrantit" on Tukkateatterissa esitettykin, joten Riippumaton sopii hyvin perintöön. "
 
 En tiedä tsekkiläisestä teatterista juurikaan, mutta hyvältä se kuulostaa. Oli Aksulla kriittistäkin palautetta ja sekin oli hyvästä, koska sen avulla saamme muokattua näytelmästämme entistä paremman.

Nyt viimeiset harjoitukset ovat enää viimeistelyä. On vain nautittava näistä viimeisistä hetkistä aivan fantastisen proggiksen parissa. Jännittävä, stressaava ja hektinen viikko edessä, mutta kun kaikki on ohi, niin sitten voi nauttia.

On ollut erittäin hienoa ja antoisaa olla mukana tässä proggiksessa. Nyt on vielä kolme läpimenoa ja kenraali edessä, sekä teknisten yksityiskohtien hiontaa. Mitä minun tulee viimeisinä päivinä tehdä? Täytyy vielä antaa viime hetken ohjeet, joilla saadaan niin sanottu kirsikka kakun päälle ja yksityiskohtia myöten täydellinen teos tehtyä.

Harvoin sitä tuntee elämässään ylpeyttä, usein sitä tuntee vääristä asioista ja monesti asioista, joihin ei ole edes vaikuttanut millään tavalla. Mutta kyllä nyt voi sanoa tuntevansa aitoa ja puhdasta ylpeyttä tämän teoksen äärellä ja olen iloinen sekä kiitollinen, että tämä on tullut tehtyä.

Kiitollisuus elämää kohtaan kasvaa, mitä enemmän työtä tekee sen eteen ja mitä enemmän on valmis panostamaan jonkin eteen, sitä parempi on siitä saatu palkinto. Nyt kun viimein työmme alkaa olla valmis, voin rehellisesti sanoa, miltä tuntuu aito saavutus. Saavuttaminen on aitoa vain jos sen eteen on tehnyt paljon töitä. Mikään saavutus ei ole todellinen jos sen eteen ei ole työskennellyt.

Usein sitä tietenkin miettii, miksi minä olen tehnyt tämän teoksen ja synkkinä hetkinä sitä miettii, onko tässä mitään järkeä? En saa edes palkkaa koko työstä. Miksi minä haluan uhrata itseni taiteen alttarille, josta ei ole edes mitään välitöntä palkkiota luvassa.

En ole lainkaan varma, mutta ehkäpä pitää miettiä itse olemassaolon tarkoitusta samalla tavoin kuten näytelmän toinen päähenkilökin eräässä näytelmän pääkohdassa ”Olenko minä olemassa? Minä olen olemassa ainoastaan, koska joku toinen huomaa minut. Kuinka muutenkaan?”

Tällaisia mietteitä päässäni pyörii nyt ennen ensi-iltaa. Toivottavasti pääsette katsomaan esitystä ja pidätte siitä.

Ensi-ilta häämöttää

Tänään olimme esiintymässä esityskaupassa, joka on Esittävien taiteiden harjoitus- ja tutkimusryhmän (ETHT), toteuttama hanke. Esityskaupassa
 kaikenlaiset esiintyjät saavat vapaasti esiintyä.

Kaupassa oli hieno fiilis ja tunnelma oli lämmin. Aluksi ajattelin, ettei ketään välttämättä tule katsomaan, mutta tuli kumminkin, melkein kymmenen ihmistä. :) Parempi sekin kuin ei mitään. Tuli jotenkin villi ajatus, että voisi esittää siellä ihan mitä vaan. Siis ihan mitä vaan. :)

Ja kyllähän siellä olikin erikoisia esityksiä. Esimerkiksi eräs mies juoksi siellä maratonin eli käytännössä hän juoksi 4 tuntia ympyrää kaupassa. Tämä on kyllä omalaatuisin esitysteos, mistä olen ikinä kuullut.

En sitten tiedä, mitä siitä kostuisi jos nyt menisi sinne, vaikka heittämään improvisoitua läppää ihan mistä vaan, mutta hauskaa se kyllä olisi. Harmi kyllä, ettei taida aikaa riittää siihen tällä hetkellä aikaa tai pokkaa, niin en taida tehdä sitä.

Joka tapauksessa tämä kokemus oli hauska. Esiinnyin myös itse kaupassa ja näyttelin Janatuisen roolia kun varsinainen näyttelijä, Jarno Puusniekka ei päässyt paikalle. Esitimme siis pienen pätkän näytelmästämme ja yleisö vaikutti olevan tyytyväinen näkemäänsä. Toivottavasti he tulevat katsomaan myös esitystä sitten Tukkateatteriin kun sen aika koittaa.

Nyt on yllättävän rauhallinen fiilis, ottaen huomioon, että ensi-iltaan on enää muutama viikko. Tavallaan sitä ei edes tajua. Se hetki kun yleisö tulee ensimmäistä kertaa katsomaan esitystä, jonka on itse ohjannut ja käsikirjoittanut, tuntuu kuitenkin tällä hetkellä melko pelottavalta. Eniten pelkään kritiikkiä.

Täytyy kuitenkin ennalta asennoitua siihen, että kritiikki voi olla ihan millaista vaan. Pääasia on tietenkin se, että yleisö nauttii. Uskon kyllä, että tämä esitys tulee olemaan ihmisille nautinnollinen ja toivon mukaan myös kriitikot mieltyvät teokseen.
Periaatteessa sillä ei ole suurta merkitystä, mutta kuitenkin se on asia, johon täytyy ennalta varautua ja vasta tänään rupesin aivan kunnolla tajuamaan sen tosiasian, että piakkoin, todellakin, joku ihminen tulee katsomaan esitystämme ja voi lytätä sen aivan täysin. Mutta en usko siihen, että niin tapahtuu, vaan olen vahvasti sitä mieltä, että esityksestämme pidetään paljon.

Erityisen hienot viikot ovat edessä ja nyt odotan jo ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Ei enää pitkä aika. Ja aivan piakkoin, näytelmämme on todella valmis. Nyt puuttuu enää piste i:n päältä ja kuorrute kakusta.

Mitä minä kirjoittaisin?

Tänään on 5.11. Olemme edenneet harjoituksissa erittäin hyvin. En stressaa erityisen paljon mistään, mutta heti kun rupean miettimään, mitä kaikkea on vielä tehtävä stressitasot nousevat. Pitää siis keskittyä tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja keskittyä harjoituksissa olennaiseen. Onneksi lavastusasiat ovat nyt suurin piirtein mallilla, täytyy enää ainoastaan toteuttaa jo olemassa olevat ideat. Toivon mukaan tässä ei nyt tulee enää suurempia yllätyksiä, mutta kaikkeen täytyy varautua. 

Tässä on kuvia harjoituksista 25.10., jolloin testasimme lavastusta. (ei missään nimessä vielä valmis :) )

Lauri eli Jönssi Mitsubishi pipossaan.

Jarno ja Lauri eli Janatuinen ja Jönssi kohtauksessa.

Maarit apulaisohjaajamme tuurasi yhtä näyttelijää.

Valmistautumassa harjoituksiin

Lauri eli Jönssi.

En vielä tarkalleen tiedä minkälaiset valot meillä tulee olemaan, mutta uskon, että valosuunnittelijamme on pätevä ja luotan hänen kykyynsä. En muutenkaan osaa oikein sanallistaa minkälaisia valoja sen tarkemmin haluan. Tietynlaisia ohjeita olen antanut valosuunnittelijalle, mutta en halua niitä paljastaa tässä sen tarkemmin.

Nyt sitten seuraavaksi täytyy miettiä, mitä kirjoittaisin käsiohjelmaan. Monenlaista on pyörinyt mielessä jo siitä lähtien kun aloitimme harjoittelemaan, mutta nyt kun sen kirjoituksen aika koittaa, niin mielessä pyörii vain tyhjää.

Mutta jos aloitan kirjoittamalla tähän blogiin jotain sen tyyppistä, mitä yleensä käsiohjelmiin kirjoitetaan, niin sekin on jo hyvä alku.

Mutta mitä minä sitten kirjoittaisin? 

Blogiteksti on tietenkin erityyppinen ja tämä blogi varsinkin on hyvin henkilökohtainen, joten en suoraan tästä blogista varmaankaan ota käsiohjelmaan mitään, vaikka jotain katkelmia voisinkin ottaa.

Mutta tässä jonkinlaista käsiohjelmaluonnostekstiä.

Tietenkin aluksi on pakko sanoa se, että kaikki on mennyt erittäin hyvin ja suurin kiitos tästä kuuluu tietenkin hyvälle työryhmälle, tukkateatterin hallitukselle ja muille tukkateatterilaisille, jotka ovat avustaneet tässä näytelmän teossa, mutta ennen kaikkea loistaville näyttelijöille, jotka ovat kuitenkin näytelmän ehdoton elinehto. Ilman hyviä näyttelijöitä ei synny myöskään hyvää näytelmää.

Mitä sanoisin sitten itse näytelmästä?

On ollut antoisaa tehdä tätä näytelmää, koska teksti on sen verran monipuolinen ja rikas. Tämä kuulostaa tietenkin omahyväiseltä, koska olen itse kirjoittanut sen, mutta niin, se vaan on. Monet henkilöt, joiden kanssa olen jutellut, ovat kertoneet minulle tämän tekstin kertovan siitä ja siitä ja kyselleet, että onko tämä nyt sitten sitä tai tuota? Ja monet ovat sanoneet, että näytelmässä on kyse jostain, kun taas toinen on sanonut, että näytelmässä on kyse jostain aivan vastakkaisesta.

En aina osaa sanoa kyselyihin juuta enkä jaata ja en itsekään tarkalleen tiedä mistä näytelmästä on kyse, mutta sitä ei tiedä kukaan. Sillä tavoin se on kirjoitettu. Teksti on monipuolinen ja antaa tulkinnan varaa moneen eri suuntaan. Se on ennen kaikkea kertomus kahden ihmisen arkielämästä, mutta siinä on myös filosofiaa ja elämää syvemmällä tasolla luotaavaa pohdintaa. Se ei ole sinänsä filosofiaa, mutta herättää kysymyksiä ja toivon mukaan myös filosofisia kysymyksiä.

Usein mieleen juolahtaa kuitenkin tietyt kohdat, jotka liittyvät jollain tasolla elämääni. Onko tämä kuitenkin vain minun jälkikäteen kuvittelemaa yhtymäkohtaa omaan elämääni? Mitä sen on oikeastaan väliä?

Tärkeintä on tietenkin se, että tämä ylipäätään kertoo elämästä, juuri tästä elämästä eikä mistään muusta. Ja kun se kertoo elämästä tuottaa se myös sääliä ja pelkoa, joka on Aristoteleen mukaan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista näytelmässä. Säälin voi ymmärtää myös myötätuntona ja sitäkin näytelmä herättää, mutta myös kaikenlaisia tuntemuksia, vihaa, surua, inhoa, rakkautta, kaihoa ja kaikkia muita tunteita maan ja taivaan välillä, minulle jo tietyssä mielessä rakkaiksi muodostuneita, näytelmässä seikkailevia, hahmoja kohtaan. Ja tietenkin tätä elämää kohtaan, jota elämme. Ehkä sitä kautta havahdumme ymmärtämään toisiamme paremmin, jakamaan murheemme, ilomme, surumme, kaikki tunteemme paremmin, sanalla sanoen, jakamaan elämämme paremmin. Tällaisia tuntemuksia uskon näytelmän herättävän ja vaikka se ei olisi universumin mittakaavassa juuri mitään, on se juuri tässä universumissa, minun maailmassani, tai kaikkien meidän työryhmäläisten maailmassa, ollut ainakin näiden muutamien kuukausien ajan, merkittävä osa elämäämme. Tervetuloa jakamaan kokemamme ilot, surut, ahdistukset ja toivottavasti nautitte tästä teoksesta, johon olemme uhranneet tunteja ja taas tunteja omaa aikaamme. Tämän näytelmän työstäminen on ollut minulle ja uskon, että myös kaikille työryhmäläisille hieno kokemus ja nyt meillä on ilo ja kunnia jakaa tämän kokemuksen tulos kanssanne.

Uskon ja toivon, että katsoja saa tästä elämäänsä jotain ja hyötyy katsottuaan tämän näytelmän. Paitsi, että katsoja saattaa hyötyä niin, tietenkin tämä näytelmä varmasti tuottaa myös mielihyvää, ei ehkä samalla tavalla kuin hattara, mutta enemmänkin kuin ravitseva ja ravintoaineiltaan runsas annos, jossa on yhtä lailla terveellisiä ainesosia ja muutakin kuin vain sokeria.

Toisaalta annoksessa saattaa olla kitkeriäkin ainesosia, mutta kuten lääkkeetkin saattavat maistua pahalle, ne kuitenkin ovat vaikutuksiltaan hyviä. Niin uskon, että tämäkin näytelmä toimii. Näytelmässä on paljon ainesosia, jotka saavat ehkä kipeitä tai haikeita muistoja aikaan, mutta ennen kaikkea näytelmä muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeää juuri meille ja mitä meidän kuuluisi tehdä elämällämme.

Ja kuten kaikki näytelmät, niin tämäkin näytelmä toimii arjen lepohetkenä ja eräänlaisena irtautumisena arjesta, mutta samalla myös paluuna arkeen. Mikä onkaan hienompaa kuin arki, sillä eihän olisi juhlaa ilman arkea.

Tässä siis jonkinlaista alustavaa tekstiä käsiohjelmaan. Kyllähän sitä sitten syntyi sitä tekstiä kun vain ryhtyi kirjoittamaan.

Muuta harjoituksista siis, että ensimmäinen koe-yleisö tulee katsomaan esitystä 11.11. En sitten tiedä kuinka paljon näyttelijät muistavat ulkoa tekstiä ja muutenkin toimintoja ja miten paljon katsojat sitten voivat arvioida, esitystä tähän peilaten, mutta ainakin olemme sen verran hyvällä mallilla harjoituksissa, että tämä esitys tulee olemaan varmasti antoisa sekä koeyleisölle, mutta myös esiintyjille ja minulle ohjaajalle. Sen jälkeen sitten täytyy sovittaa kaikki lavasteet, tekniikka yms. näytelmään. Muutenkin harjoiteltavaa riittää, mutta ainakin isoin osa työstä on jo tehty ja nyt loppu on enää viimeistelyä näyttelijäntyön osalta. Tai ehkä tässäkin on varauduttava vielä siihen, että työtä riittää, sitä kun ei ikinä tiedä. Joka tapauksessa olen luottavaisin mielin projektimme suhteen.

Vaatteita sovittamassa ja yleistä ohjauksesta

Blogi Riippumaton 14.10.

Tällä kertaa ei ole niin paljon asiaa, mutta kirjoitan nyt huvikseen jotain mitä tulee mieleen tähän projektiin liittyen.

Viime viikko oli huomattavasti stressaavampi kuin tämä viikko. En muista tarkalleen mihin se liittyi, mutta useat epävarmuustekijät painoivat vielä päälle. Tänään sain vihdoin viimeisteltyä 2. puoliskon tekstin ja uskoisin, että se alkaa olla kuosissa.

Eilen kävimme kokeilemassa vaatteita Pispalan Teatterilla ja löysimme sopivia vaatteita kaikille roolihahmoille. Jönssillä olikin jo vaatteet ja nyt myös Janatuisella ja Husseinilla. Ainoastaan kengät enää puuttuvat.

Ehkäpä näyttelijät käyttävät omia kenkiään. Se on varmasti helpompaa ainakin Husseinia esittävälle Teemu Järvenpäälle, jonka kengän koko on 46-47. Kengännauhabudjetilla kun ei kaupasta viitsi kenkiä ostaa ja kirppareilta niitä on aika hankala tuon kokoisia löytää.

No joka tapauksessa nekin varmasti jostain saadaan, että ei mitään huolta sen suhteen. 

Tässä on hieman kuvia vaatteiden sovitus hetkestä Pispalan Teatterilla:

Näistä voi arvailla sitten, että mitä vaatteita käytämme ja kuka on kuka. Ja mikä hahmo puuttuu kuvista?

Nyt elämme sitten jännittäviä aikoja Tukkateatterin suhteen yleisesti ottaen. Tukkateatteri päätti yleiskokouksessa sitoutua tarjouksen tekemisestä uusiin tiloihin siirtymisestä. En ole vielä aivan varma, vaikuttaako tämä meidän proggikseen, mutta se jää nähtäväksi. Lavastussuunnitelmat varmasti muuttuisivat paljonkin, mikäli esittäisimme proggiksen uusissa tiloissa, mutta toisaalta siinä olisi etunsakin. Ainakaan sitten Tukkateatterin ei tarvitsisi maksaa kahdesta tilasta yhtä aikaa. Ja oikeastaan lavastus on edelleen vasta suunnitteluasteella, joten mitään suurempaa säätöä meidän ei tarvitsisi tehdä. Muutenkin voi olla, että lavastaminen olisi helpompaa uuteen tilaan, sillä se olisi kokonaan Tukkateatterin käytössä eikä vain puoliksi kuten nykyinen tilamme kumppanuustalo Artelissa.

No siinä on siis hyvät ja huonot puolensa. 

Voisin kirjoittaa nyt vielä hieman yleensä ottaen ohjauksesta. Edelleen olen sitä mieltä, että monet ohjaajat ovat kyllä suunnattoman yliarvostettuja, mutta monet kyllä sen arvostuksen myös ansaitsevatkin.

Teatterin tai elokuvien tekemisessä ohjaajalla saattaa olla valtavan suuri rooli siinä kuinka hyvin jokin onnistuu. Toisaalta aina ohjaajalla ei välttämättä ole mitään suurta osaa siinä. Mutta jos ajatellaan mestariteoksia, kuten nyt vaikka Ingmar Bergmanin syyssonaattia, jonka satuin näkemään vähän aikaa sitten, ei voi muuta kuin ihailla sitä valtavaa kykyä, jota vaaditaan tällaisen teoksen tekemiseen.

Syyssonaatissa on kyllä myös ylimääräistä pateettisuutta, joka menee ehkä jopa naurettavuuden puolelle, mutta siltikin kaiken kaikkiaan äärettömän vaikuttava teos.

Enemmän ja enemmän ymmärrän miten vaativaa suurten mestariteosten ohjaaminen on. Vaaditaan ääretöntä kuria, kärsivällisyyttä ja ehdotonta keskittyneisyyttä, jotta jotain niinkin hienoa kuin esimerkiksi Syyssonaatti voidaan saavuttaa (en tiedä kuinka paljon on kyse sattumasta, mutta sitäkin varmasti tarvitaan) Ja tietenkin myös rajatonta rohkeutta ja mielikuvitusta. Siis ennen kaikkea rohkeutta. 

Jos otetaan toinen esimerkki siitä milloin teatteriteos (tai elokuva) on onnistunut, niin mieleen tulee Samuel Beckettin ohjaukset. Tämä on siinä mielessä poikkeuksellista, että Beckett ei ollut varsinaisesti ohjaaja vaan ennen kaikkea kirjailija, mutta jos ihminen on lahjakas tai poikkeuksellisen lahjakas, niin ehkäpä hän kykenee sitten siihenkin tarvittaessa. Beckettin Endgamesta, jonka olen nähnyt vain Youtubessa, voi sanoa sen verran, että siinä on niin suunnattoman vähällä saatu niin paljon, ettei voi muuta kuin mykistyä sen rohkeuden ja ennen kaikkea visionäärisyyden edessä. 

Beckettin on tarvinnut kuvitella kaikki tapahtumat lähes millin tarkasti (en ole varma näyttelijöiden äänenpainoista jne. mutta nekin ovat millintarkkoja) Tässäkin on vaadittu suunnattomia ponnisteluita ja tietenkin tällaista täytyy kunnioittaa.

Yleensä ottaen voisi tietenkin sanoa, että ohjaaminen on vaativaa. Koen, että ajoittain minun on pakko luottaa vaistoihini ja antaa mennä, mutta toisinaan on taas pakko kuvitella kaikki tilanteet uudelleen ja uudelleen mahdollisimman tarkoin. Ja sitten kun nämä tapahtumat tapahtuu on mietittävä, näinkö sen kuului mennä? Jos sen ei kuulunut näin mennä, niin voiko se siis mennä näin? Ehkä tällaiset mietinnät on turhaa?

Oikeastaan en tiedä tarkkaan mikä tekee mestariohjaajan, sellaisen kuin esim. Bergmanin, mutta uskoisin, että hän on ollut ehdoton näkemyksessään ja siten maanitellut esiin sen taian, joka näyttelijöissä on, joka jokaisessa ihmisessä on. 

Taika elää kuvitelmaa, jotain mikä ei ole totta ja tehdä siitä totta. Sellaisen edessä väkisinkin kunnioitus herää, sillä siihen ei moni pysty. Hyvin monista voi tulla keskinkertaisia ohjaajia harjoittelun ja sinnikkyyden kautta, mutta läheskään kaikki eivät voi ohjata mestariteoksia. Jos voisi, niin eihän ne sitten olisi mitään mestariteoksia. Voiko sitten sattuman kautta ohjata jonkinlaisen mestariteoksen, vaikkei olisikaan lahjakas ohjaajana. No tiedä siitä sitten.

Tällaista kuitenkin pohdiskelin tällä kertaa. En ole varma onko Riippumaton mestariteos, mutta toivottavasti esitys koskettaa ja saatte siitä paljon irti jos tulette katsomaan. Itse koen ainakin tyydytystä kun näen, että jokin visioimani toimii käytännössäkin ja suo taide-elämyksiä. Se on miellyttävää, vaikkakin epäilyksetkin kalvaa usein. Mutta usein niistä epäilyksistä kuitenkin päästään kunhan harjoitellaan lisää.

Valmis teksti?

Tällä kertaa hieman selkeämpi kirjoitus, tai ainakin yhdestä aiheesta. :)

Harjoitukset ovat edenneet jo ensimmäiseen puolittaiseen läpimenoon. Tarkoittaen sitä, että ensimmäinen puolisko käytiin läpi ja toinen puolisko ”rämmittiin” läpi.

Tekstin osalta näytelmä alkaa olla uomissaan. Olen lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei 1. puoliskoon tule suurempia muutoksia. Ainoastaan muutamia yksityiskohtia täytyy vielä hioa. Kuten ennakkoaavistukseni ensimmäisessä blogikirjoituksessa jo enteilivätkin, 1. puoliskosta poistettiin 14 sivua, joka oli yllättäen loppujen lopuksi melko kivutonta. En ole enää edes lainkaan varma mitä on poistettu, eikä sitä kunnolla edes huomaa. Ja näin on parempi.

2. puoliskossa on kuitenkin vielä joitain kysymysmerkkejä tekstin suhteen. Nämä eivät ole kuitenkaan suuria ja olen suhteellisen luottavaisella mielin sen suhteen, että tämänhetkinen teksti tulee olemaan lähestulkoon lopullinen. Ainoastaan muutamissa 2. puoliskon kohdissa riittää vielä hiottavaa ja ehkä poistettavaakin.

Nyt edetään siis päivä kerrallaan ja kun reflektoin jälleen ohjaajan työtä, on se alkanut kirkastumaan selkeämmin. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, juuri kommunikaatio asettaa paljon haasteita ohjaamisessa; kuinka saan kommunikoitua ajatukseni oikein? Entä jos minun ajatukseni onkin väärässä? 

Mutta jos minä olen ohjaaja, kuinka ajatukseni voivat olla väärässä? Minunhan pitäisi tietää, mikä on näytelmälle parasta. Entä jos en tiedäkään? Entä jos näyttelijä tai jokin muu työryhmän jäsen tietää paremmin? Tällaisia ajatuksia herää mieleen ajoittain kun pohdin mitä teemme ja millä tavalla teen seuraavalla kerralla.

Jossain vaiheessa minun on kuitenkin mahdoton enää eritellä, mikä on ollut minun idea tai jonkun muun idea. Ja loppujen lopuksi sillä ei ole enää merkitystä. Pääasia on tietenkin se, että kokonaisuus pysyy jonkinlaisessa hallinnassa ja tiedän, mistä kokonaisuudessa on kyse.

Tämä näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan absurdia teatteria, jossa ei ole kyse mistään tai ainakin sen sanoma on hyvin moninainen tai monitulkintainen. Miten voin sitten tietää, missä kohdin on viestittävä juuri näin ja missä kohdin juuri noin? Mikä on olennaisinta näytelmässä? Mitä voidaan poistaa tai täytyy poistaa?

Tässä kohtaa joudun luottamaan intuitiooni, mutta toisaalta myös syvempään lukemiseen näytelmästä. Näytelmää kirjoittaessa en tiennyt lopputulosta etukäteen, mutta myöhemmin havahduin tiettyihin yhtymäkohtiin, jotka liittyvät orgaanisesti näytelmään. 

Hahmot alkoivat elää pääni sisällä, jolloin niistä tuli tietynlaisia. Toisaalta niihin liittyy myös hahmolle epäominaisia piirteitä, jotka ovat hahmon kehitystä näytelmän sisällä, sen lisäksi metateatteria, absurdiuden ja realismin sekoitusta ja muuta hahmossa irrallista olevaa ainesta, tietyssä mielessä eeppistä teatteria, joka kuitenkin sitoo sen kokonaisuuteen.

Näin ollen minun on aina huomattava missä kohdin näytelmässä tapahtuu tietoinen tai osittain myös epätietoinen tyylilajin muutos ja tuotava se esille näyttelijöille ja muulle työryhmälle, niin, että he itse sen ymmärtävät. Toisaalta on myös varottava ylianalyysiä ja toimittava vahvasti intuition pohjalta, ja antaa näyttelijöille vapaus tulkita tekstiä myös oman näkemyksensä mukaan. Monissa kohdin olen havainnut, että näyttelijät tulkitsevat tekstiä rikkaammin ja syvällisemmin kuin minä itse. Silloin on huomattava, että näyttelijöiden ja muidenkin ihmisten useammat tulkinnat tekevät näytelmästä syvemmän ja mielenkiintoisemman.

Näiden kirjoitusten perusteella voisi varmaan kuvitella, että teksti on jollain tapaa järjettömän monimutkainen ja ylisyvällinen. Toisaalta asia ei ole aivan näinkään. Tietyssä mielessä teksti on järjettömän yksinkertainen, eikä siinä tuoda esiin elämää suurempia totuuksia, ellei sitten katsoja itse niitä halua havaita. 

Joten päättäköön sitten jokainen katsoja itse, mitä tyylilajia näytelmä on, tai minkälainen sanoma, näytelmässä on, jos siinä ylipäätään sellaista on. 

Ja toivottavasti katsoja pystyy havaitsemaan, ei kuitenkaan liian selkeästi, milloin näytelmä on realismia, absurdiutta tai mitä tahansa muuta tyylilajia, jos näytelmässä on realismia laisinkaan?

Jos näytelmässä on sanoma, niin mikä se on? Onko sillä merkitystä? Tarvitaanko aina sanomaa vai riittääkö vain hyvin kerrottu tarina? Useimmille hyvin kerrottu tarina tuntuu riittävän. Jokin, joka koskettaa. 

Näytelmässä käsitellään kuitenkin poliittisia teemoja, joten tässä voisi hyvinkin olla sanoma. En kuitenkaan halua paljastaa sen enempää näytelmästä, vaan jokainen saa itse tulla toteamaan, onko näytelmässä sanomaa tai onko se ylipäätään hyvin kerrottu, koskettava tarina, joka on tietenkin pyrkimyksemme.

Ohjaaja-käsikirjoittaja

-Erik Forss

Harjoitukset etenevät

Tällä kertaa hieman sekalaisempaa ajatuksen virtaa, anteeksi jo etukäteen. :) Harjoituksissa ollaan edetty jo hyvin. Muistaakseni tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, on meillä ollut viidet harjoitukset. Siihen nähden olemme hyvin päässeet etenemään. Edelleen matkassa on tietenkin paljon epävarmuustekijöitä. Millaiset valot meillä tulee olemaan? Mihin suuntaan katsomo ja yleisö on? Ja tietenkin tekstissä riittää epävarmuustekijöitä. Tällä hetkellä olen lähes sataprosenttisen varma jo siitä millaiset ensimmäiset 27 sivua, tulee olemaan. Tämä on kuitenkin vasta murto-osa tekstistä. Olen myös paljon pohtinut sitä, mikä on näytelmän huippukohta ja pitäisikö sen sisältöä muokata. Pitäisikö eräs toinen kohta tekstissä ajoittaa huippukohdaksi?

Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että se olisi huomattavan hankalaa. Pitäisi melkeinpä kirjoittaa kokonaan näytelmä uusiksi. Sekään ei ole tietenkään mahdotonta. Siihen ei menisi pitkään ja luultavasti se olisi suurimmaksi osaksi täysin samanlainen. Kuitenkin epäilen tämän mielekkyyttä. Mutta jos aikaa jää tai koen sen yhä tarpeelliseksi, niin sitten teen sen. Mutta jos tämä prosessi sitten jostain syystä jää kuitenkin kesken, se harmittaa suunnattomasti.

Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin suhteellisen varma olo siitä, että teksti tulee pysymään lähestulkoon sellaisena kuin se on nyt. Ajoittain tulee mieleen uusia aiheita tai aihioita, joihin pitäisi ottaa kantaa tai sisällyttää näytelmään, mutta se ei enää onnistu. Täytyy säästää nämä aiheet (jos vielä muistan ne) joihinkin tuleviin proggiksiin, mikäli sellaisia vielä tulee olemaan.

Miksi asioihin ylipäätään täytyy ottaa kantaa? Muuttuuko asiat siitä miksikään? Tällaisia kysymyksiä olen pohtinut esimerkiksi gradussani ja osittain myös näytelmässäni. Olen siis kirjoittanut graduni Tampereen yliopistossa; pääaineeni oli teatterintutkimus ja gradun aiheena England People Very Nice ja sen poliittiset viestit.

Riippumaton on tyylilajiltaan hyvin erityyppinen, mutta ainakin sivuaa niitä teemoja, joita gradussani otin esille. Kuinka yleisö tulkitsee näytelmän poliittisia viestejä ja miksi England People Very Nice ”epäonnistui” ainakin tietyssä mielessä sen poliittisessa viestinnässä. Tai toisaalta oliko sen tarkoituksena lainkaan olla poliittinen näytelmä tai kantaaottava näytelmä? Tällaista pohdin gradussani ja sen voi tietenkin lukea Tampereen yliopiston nettisivuilta.

Lopputulemana oli suurin piirtein se, että näytelmä on hyvin monitulkintainen, eikä siinä ole yksioikoista viestiä. Se on suurimmaksi osaksi monikulttuurisuutta kannattava, mutta sen voi tulkita myös vastustavan monikulttuurisuutta. Totuus lienee, ettei se ole kumpaakaan näistä, joskin se käsittelee enimmäkseen näitä teemoja. Mutta toisaalta eihän totuutta ole olemassakaan, ainakaan tässä asiassa, monelle esimerkiksi England People Very Nice, on yhtä, kun toiselle se on toista. Eli kaikki riippuu tulkitsijasta.

Mielenkiintoisinta gradussa oli kuitenkin pohtia sitä, millä tavalla siinä ilmeni huumori tai eeppinen teatteri? Se oli myös graduni yksi kantava aihe. Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut gradussa pitäytyä vain näissä kahdessa aiheessa. Periaatteessa kaksi yksinkertaista teemaa, joista riitti kuitenkin hyvin paljon ammennettavaa. Mitä on eeppinen teatteri ja mitä on huumori? Jopa näistä aiheista on kirjoitettu tuhansia ellei miljoonia sivua tekstiä läpi länsimaisen historian. Jos meidän tarvitsee määritellä eeppinen teatteri, niin se on yksinkertaisesti kertovaa teatteria. Siihen on kuitenkin olemassa useita määritelmiä ja näitä eri määritelmiä kävin läpi ja pohdin, kuinka ne ilmenevät juuri tutkimuskohteessani eli England People Very Nicessa.

Tässäkin aiheessa sain aivoni useimmiten solmuun ja en ollut varma enää millä tavalla minun pitäisi tulkita mitäkin asiaa. Mutta erityisen solmuun ne menivät kun rupesin pohtimaan, mitä on huumori ja miten se ilmenee tutkimuskohteessani.

Miten tämä liittyy riippumattomaan? Ehkä ei millään tavalla. Ehkä sillä tavalla, että juuri tällaisista pohdinnoista varmaankin osittain syntyi myös Riippumaton. Kuinka vaikeaa on olla niin täsmällinen, analyyttinen ja pohtiva. Ja kuinka kauas usein täsmällisyys ja analyyttisyys jää totuudesta. Mielestäni analyyttisyyttä tarvitaan ja se on usein hyvin mielenkiintoista, mutta jokin jää aina uupumaan. Jokin sellainen mitä ei voi tieteellisessä tekstissä kirjoittaa ja silloin tarvitaan taidetta. Siinä mielessä taiteen tutkiminen onkin äärimmäisen hankalaa, koska siinä tutkitaan sellaista mitä ei voi sanoa ja mikä väistämättä on aina monitulkintaista. Kuten huumoria.

Miksi ihmeessä minä ryhdyin tutkimaan periaatteessa niin yksinkertaista asiaa, joka tarkemmin ajateltuna on hyvin myriadinen ja äärettömän kompleksinen ihmisyyden ilmentymä, jossa on jotain pelottavan vastenmielistä (siis siinä mielessä, että se on välttämätöntä, mutta kuitenkin mahdotonta saada otteeseen ja siinäkin mielessä, että se on eräällä tavalla väärää, jokin huumorissa on sellaista, että sitä ei saa olla esimerkiksi kirkoissa tai tietyissä tilaisuuksissa, se sallitaan ainoastaan tietyissä olosuhteissa) Toisaalta jos mietitään huumoria esimerkiksi Beckettin näytelmissä, on se vieläkin vaikeampi määritellä. Siinä leikitellään niin rankasti huumorin käsitteillä (mutta ennen kaikkea tarinan kertomisen käsitteillä), että tätä huumoria ymmärtävä päätyy hykertelevään riemuun, joka ylittää pelkän räkänaurun, josta yleensä jää pelkästään tyhjä mieli. Toisaalta Beckettin näytelmien huumori voi vaivuttaa myös hieman kiusaannuttavaan tunteeseen siitä, ettei näytelmästä ymmärrä mitään, riippuen ehkä siitä, millä tuulella sattuu olemaan tai siitä kuinka herkkä tai vastaanottavainen katsoja on kyseessä.

En usko, että näytelmässäni on samanlaista huumoria kuin Beckettin näytelmissä, mutta joka tapauksessa Riippumaton, on vaikuttunut hyvin paljon juuri Beckettistä, kuten Endgamesta tai Waiting for Godotsta. Ne ovat olleet suunnannäyttäjiä, osoittamassa tietä ja ikään kuin kertonut; näinkin voi tehdä. Niissä on tietynlaista anarkiaa ja säännöistä välittämättömyyttä.

Ajattelin itsekin usein näytelmääni siinä suhteessa, että miksi pitää välttämättä tehdä vastoin kuin yleensä ”pitää tehdä”. Sattumoisin kuuntelin eilen radio novan haastattelua, jossa Henkka Hyppönen kertoi elämästään. Hän sanoi, että hän on aina halunnut tehdä jotain, missä on sanottu, ettei näin voi tehdä. Hän on kehittänyt esimerkiksi uusia radio-ohjelmatyylejä, joista sanottiin, ettei niin voi tehdä. Hän kertoi myös Queenin kappaleesta, Bohemian Rhapsody, joka oli valtaisan hieno esimerkki siitä, miten joskus kannattaa tehdä vain niin kuin tuntuu parhaalta, eikä kuunnella muita. Hyppönen kertoi, että Freddie Mercury oli soittanut keskeneräistä kappaletta bändikavereilleen ja sanonut, että tässä kohdassa alkaa sitten oopperaosuus. Bändikaverit olivat räjähtäneet nauruun ja luulleet sitä vitsiksi. Myöhemmin jopa Elton John sanoi kuullessaan kappaleen, ”te olette täysin hulluja”. Freddy Mercurylla oli kuitenkin vahva visio ja hän tiesi, miten kannattaa tehdä. Hän ei kuunnellut muita ja meni kohti omaa visiotaan. Oli työn ja tuskan takana saada kappaletta edes radioihin soimaan saatikka sitten saada siitä single julkaistua, vaikka Queen oli jo julkaissut levyjä. Siihen aikaan oli vallalla ajatus, ettei radiossa voinut soittaa pidempiä kappaleita kuin 3.30. Tämä on tietenkin edelleenkin vallalla ja kappaleet jopa lyhenevät entisestään, kuitenkin nykyään on poikkeuksia enemmän ja jopa kuuden minuutin kappaleita saatetaan soittaa. Freddy Mercury piti päänsä ja sai kappaleen sellaisenaan erääseen sen aikaiseen hyvin suosittuun radio-ohjelmaan. Siitä kappale lähti huikeaan suosioon ja myöhemmin siitä tuli listaykkönen useissa maissa. Miten tämä liittyy tähän näytelmään? Oikeastaan Henkka Hyppösen puhe oli inspiroiva siinä suhteessa, että se valoi uskoa luottamaan omaan visioon, vaikka joidenkin mielestä se saattaisi olla kuinka outo idea tahansa. Oikeastaan tähän mennessä itse olen ollut itseni suurin epäilijä, mutta matkan varrella yksi jos toinenkin, jolta olen mielipidettä kysynyt näytelmästä, on ehdottanut muutoksia. Pitäisikö sen olla niin tai näin? Ja entä jos tuo olisikin noin? Silloin se varmasti toimisi paremmin. Tässä ei ole mitään väärää tietenkään. On hyvä kysyä mielipidettä myös muilta varsinkin näytelmän teossa, mutta siinä vaiheessa tulee ongelmia kun toinen sanoo yhtä ja toinen sanookin täysin vastakkaista. Siinä vaiheessa täytyy vain luottaa omaan vaistoon ja visioon. Toisinaan olen kyllä saanut myös vahvistusta omille näkemyksilleni siitä, että jotain kannattaa muuttaa näytelmässä ja se on ollut ehkä parasta neuvojen kysymisessä. Toisaalta tietenkin kriittisiä näkemyksiäkin tarvitaan ja kaikenlainen kritiikki kyllä myös on hyväksi useimmiten näytelmän tekoprosessissa.

Mutta palatakseni sitten itse näytelmään ja sen sanomaan sekä siihen miten ehkä graduni liittyy myös tähän näytelmään. Poliittisuus tuli näytelmään ikään kuin vahingossa mukaan. Minulla ei ollut mitään agendaa ja myöhemmin kun kirjoitin joitakin osioita uusiksi, ryhdyin kirjoittamaan tietoisesti harhauttavaa tekstiä. Onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä mitä sanoo? On tietenkin, tarkemmin sanottuna; kaikkihan on tulkinnanvaraista, kuten gradunikin selkeästi on osoittanut, tai ainakin siinä käydään läpi sitä, miksi näytelmä voidaan tulkita monella eri tapaa. Mutta jos minä sanon jotain, silloin se on jo jotain. Jos joku ymmärtää sen tietyllä tavalla se on silloin jotain muuta. Tämä on siis se, mitä ehkä haluan sanoa; hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa.

No palataan siis konkreettisiin aiheisiin. Tänään iltapäivällä meillä alkaa taas harjoitukset ja toivon mukaan pääsemme ensimmäistä kertaa läpi sivut 1-30. Ajattelin huomenna teetättää hieman improharjoituksia, mutta sitä ennen on kerrattava jo läpikäytyä. Ohjaajan työ on siis hyvin konkreettista puurtamista, jossa on mietittävä koko ajan mihin suuntaan ollaan menossa? Toisaalta se on myös sitä, että on ohjattava tiettyyn suuntaan ja kommunikoitava oikein. Kuinka paljon minun pitää luottaa siihen, että näyttelijät tulkitsevat joitakin kohtia juuri niin kuin on paras lopputuloksen kannalta vai kannattaako yrittää loppuun asti syöttää oma idea peliin.

Tämä on ensimmäinen pitkä ohjaukseni ja siinäkin mielessä kokemattomuus tässä asiassa näyttelee omaa rooliaan. Ohjaustyylejä on varmasti niin monta kuin on ohjaajiakin. Esimerkiksi Peter Brooke sanoo, että ohjaaja on se, joka sanoo, mihin suuntaan näyttelijän on liikuttava ja mistä hän tulee lavalle. Tämä kuvastaa varmasti sitä, että ohjaaja on tässä suhteessa ikään kuin eräänlainen liikkeelle sysääjä, joka pistää lumipallon pyörimään, mutta antaa sitten näytelmän liikkua orgaanisesti siihen suuntaan kuin se menee. Toisaalta on niitäkin ohjaajia, kuten Antonin Artaud, joka haluaa toteuttaa oman visionsa, täydellisesti. En usko täydelliseen omaan visioon, sillä oma visio muokkautuu väkisinkin pitkin prosessia ja siinä mielessä olen enemmän Peter Brookemainen ohjaaja. Mutta olen vielä sen verran kokematon ohjaaja, etten täsmällisesti osaa sanoa minkä tyyppinen olen ohjaajajana. Aika näyttää sen jos on näyttääkseen.

Varsinaisesti minulla ei ole siis ohjaajan koulutusta vaan olen opiskellut teatterin ja draaman tutkimusta Tampereen yliopistossa. Monet kysyvät, että mihin minä sitten valmistun kun olen opiskellut valmiiksi? Sitä itsekin olen miettinyt. Eniten tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä haluaisin varmaankin käsikirjoittajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Tämä on tietenkin muuttunut matkan varrella ja alun perin kun menin opiskelemaan halusin kriitikoksi. En kuitenkaan ole ikinä kunnolla ja tosissaan hakenut töitä kriitikkona, vaikka se voisikin olla mielenkiintoista. Palo ja veto, sekä ennen kaikkea halu olla kontaktissa ihmisiin on ajanut enemmän teatterin tekijäksi. Jospa kuitenkin minusta tulee vielä ammattikirjailija? Sehän on se haastavin työ, mutta toisaalta minusta alkaa välillä tuntua siltä, ettei ole muita vaihtoehtoja (toisaalta ainahan on vaihtoehtoja). Mutta siis miksikä teatterin ja draaman tutkimuksesta valmistuu? Useimmat taitaa olla tuottajia tai sitten he ovat tohtoriopiskelijoita. Monet ovat harrastajateatteriohjaajia, josta myös maksetaan jonkin verran. Onhan tämä kieltämättä hankala kysymys. Toisaalta on myös tietokirjailijoita ja toimittajia. Kotkan Kaupunginteatterin johtaja on käynyt Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen linjan. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä laitos lakkautetaan. Eikö tätä oppiainetta sitten tarvitakaan? Mediatutkimukselle näyttää olevan kuitenkin kysyntää. Monilla tuntuu olevan vallalla käsitys, että teatteri kuuluu jollain tapaa menneisyyteen. Ehkä tämä on osittain vaikuttamassa siihen, että teatterin ja draaman tutkimus nyt sitten on katoamassa Tampereen yliopistosta. Onko kyse resurrispulasta? Aluksihan teatterin ja draaman tutkimus oli oikeastaan myös käytännön linja. Sitten se muuttui pelkäksi teoriaksi.

Olen siis suurimman osan käytännön opeista saanut tekemällä teatteria eri harrastajateattereissa. Se on melkein paras tapa oppia teatterin tekemistä, väittäisin. Tietenkin oppilaitoksissa välttää pahimmat sudenkuopat ja tietenkin oppilaitoksissa opiskelu on organisoidumpaa, mutta oppilaitoksissa kaikki muuttuu pakoksi, arvosteluksi ja eräänlaiseksi suorittamiseksi. En ole varma Teatterikorkeakoulusta, mutta pakkohan sielläkin on arvioida jollain tapaa oppilaiden suorituksia. Enkä ole missään nimessä varma kaikista oppilaitoksista, mutta yleensä ottaen uskoisin, että oppilaitokset saattavat jopa vahingoittaa taiteen tekemistä ja ennen kaikkea sen rehellisyyttä (jos ylipäätään on rehellistä taidetta).

Palatakseni sitten teatterin ja draaman tutkimukseen, pidän sitä hyvin omituisena, että tämä lakkautetaan. Minkä takia ulkomailla on edelleen niin paljon vastaavia oppilaitoksia tai oppilinjoja ja sellaisia, joissa opiskellaan käytännössä teatteria? Minkä takia Suomessa täytyy aina kysyä – miksikä siitä valmistuu? Vai ovatko ulkomailla ihmiset käsittäneet jotain väärin? Tarvitsemmeko ylipäätään yliopistoja mihinkään? Eikö töitä voi tehdä ilmankin yliopistoja? Mutta loppujen lopuksi yliopistossa saa tietoja ja taitoja teki mitä tahansa. Sillä ei ole väliä opiskeleeko hevosten hoitoa vai teatteriaa. Yliopiston suorittanut on osoittanut kykenevänsä älylliseen työskentelyyn. Jos käy vaikka kauppakorkeakoulun on tietenkin osoittanut myös sen, että osaa laskea, mutta ennen kaikkea ne kontaktit, joita saa, ovat arvokkaita. Siinä mielessä on sääli, että Suomessa tuntuu olevan vallalla ajatus, että yliopistosta kuuluu valmistua johonkin, kun sellainen ajatus ei vaikuta olevan missään muualla. Vai olisiko sittenkin niin, että sen nimenomaan kuuluisi olla niin? Olisihan se selkeämpää ja yksinkertaisempaa. Tästä tullaan tietenkin siihen kysymykseen, että miksi ihmiset haluavat tehdä teatteria enemmän kuin olla vaikkapa vakuutusalan oppilaitoksessa? Tai miksi ihmiset haluavat opiskella teatteria, vaikka työpaikka ei olisikaan varma?

Mieleen juolahtaa väistämättä ensimmäinen tai ainakin yksi ensimmäisistä ihmisistä, jotka ovat ryhtyneet vakavasti tutkimaan teatteria. Miksi Aristoteles halusi tutkia teatteria? Oikeastaan kaikkihan juontuu näiltä ajoilta? Jos silloin tutkittiin jo teatteria miksi sitä ei enää pitäisi tutkia? Onko teatteri muka jollain tavalla kuollut? Eikö teatteria tai sen tutkimusta enää tarvita? Mielestäni ja tämä saattaa olla hieman salaliittoteoriamaista humpuukia, mutta näin se vaikuttaa kuitenkin olevan, että Suomessa on vallassa kaksi teatterioppilaitos keskittymää, jotka haluavat säilyttää valta-asemansa. Toinen on tietenkin Teak ja toinen Näty. On hyvä, että nämä ovat säilyneet arvovaltaisina ja hyvin merkittävinä oppilaitoksina, mutta jos on vain kaksi oppilaitosta, niin kuinka yksipuolisia näyttelijöitä ja kuinka kritiikitöntä tutkimusta silloin tuotetaan? Useimmat teatteritutkimukset ovat kuitenkin sellaisia, joissa ylistetään joitain tiettyä avantgarde teosta. Miksi ei voisi yhtä lailla tutkia vaikkapa kesäteatteria tai sen merkitystä? Teatterikorkeakoulu varmasti keskittyy tutkimuksissaan näyttelijään, mutta entäpä yleisö? Kuka siitä enää välittää?

No voi olla, että Helsingin teatterin tutkimuslinja saattaa jonkin verran ajaa sitä asiaa, mutta jos sarjakuvaa tutkitaan niin miksei sitten teatteria? Tai minkä takia sellainen instituutio, kuten Tampereen teatterin ja draaman tutkimus, joka on 60-luvulta asti ollut toiminnassa ajetaan alas? Ihan kuin ihmiset eivät enää kävisi teatterissa? Teatterin tiedotuskeskuksen tilaston mukaan Suomessa myytiin 2013-2014 2230394 lippua, eli lähes puolet kansasta kävi katsomassa teatteriesityksen ja tähän ei ole laskettu edes harrastajateattereita mukaan. Tietenkin monet ihmiset ostivat useamman kuin yhden lipun, mutta joka tapauksessa määrä on huomattava. Kuitenkin teatterissa on se hankala puoli, että yhden esityksen levikki jää väkisinkin pienemmäksi kuin esimerkiksi elokuvan, joka ei ole riippuvainen esiintyjien fyysisestä läsnäolosta. Yhtä elokuvaa voidaan esittää saman aikaisesti vaikka kaikissa Suomen kaupungeissa, kun taas yksi teatteriesitys voi olla vaan yhdessä paikassa kerrallaan. Tästä johtuen useimmat teatteriesitykset eivät saa niin suurta mediahuomiota kuin elokuvat.

No tämä tästä – mutta palatakseni siihen, että mihin teatterin ja draaman tutkimuksen opiskelijat sitten työllistyvät? Ehkä ei varsinaisesti mihinkään, mutta ehkä joskus tieto itsessään on arvokasta? Ehkä joskus? Ja miksi ei sitten teatteria tutkittaisi kun sitä on tutkittu läpi ihmiskunnan historian ja tutkitaanhan elokuvia ja sarjakuviakin? Onko muka kaikki olennainen teatterista tutkittu jo? Loppujen lopuksi kaikki nämä mediamuodot ovat vain tarinan kerrontaa eikä mitään muuta. Tarinat ovat osa ihmisyyttä ja sen vuoksi se kiinnostaa ihmisiä. Ja jos ihminen ei saa tehdä sitä mikä häntä kiinnostaa miksi hänen ylipäätään pitää elää?

Teatterityöstä Suomessa voisin sanoa myös sen verran, että täällä tuntuu olevan vallalla sellainen ajatus, että jonkin näyttelijän tai ohjaajan on käytävä joko Teak tai Näty, muuten hän ei ole oikea näyttelijä tai ohjaaja. Muuten hänellä ei ole mitään mahdollisuutta työllistyä isoihin laitosteattereihin. Miksi sitten elokuvissa ei ole samalla lailla väliä, onko käynyt jonkin koulun vai ei?
Ja toisaalta aika mielenkiintoista on myös se, että esimerkiksi lähes 90 % Suomen eturivin nuorista näyttelijöistä on käynyt Teakin tai opiskelee siellä, kuten 90 % niistä nuorista, jotka on ollut Putouksessa.
Hyvä tietenkin Teakille, mutta miksi ihmeessä tällainen on tapahtunut? Onko Vesa-Matti Loiri tai Kummelin ihmiset käyneet Teakia tai Nätyä? No toisaalta ei tällä liiemmin ole väliä. Onhan näyttelijän tai ohjaajan työ siinä mielessä merkillinen ammatti, että samalla tavalla kuin vaikkapa lääkärillä, mitään ammattitaitoa ei vaadita.

Mutta siinä mielessä se on sääli, että tuolla on paljon nuoria nälkäisiä ihmisiä, jotka eivät tarvitsisi enää mitään koulua, vaan he olisivat jo erittäin hyviä näyttelijöitä, jos heille vaan annettaisiin mahdollisuus mennä eteen päin. Jotkin kummat rakenteelliset esteet on kuitenkin siihen, ettei täällä Suomessa ole juurikaan nuoria tähtiä, jotka eivät olisi käyneet Teakia tai Nätyä. Useimmat on käyneet Teakin. Toisaalta olisiko se sitten hyvä jos niitä tähtiä olisi? En tiedä. Se on niin ja näin. Mutta harvoille se onni suodaan, jotka pääsee ehkä Salattuihin elämiin ja sitä kautta joihinkin elokuviin, kuten on käynyt esimerkiksi Jasper Pääkköselle. Mutta onko Jasper Pääkkösen ura nyt sitten laskussa?

Mutta sitten on yksi tie, joka on viihteen ammattilaisille, tie vaikka mihin – stand-up komedia. Siinä ei ole mitään väliä, onko käynyt kouluja tai ei? Ainut kriteeri on se, että onko hauska. No jos minä olisin elokuvaohjaaja tai teatteriohjaaja, niin en pitäytyisi vain niissä näyttelijöissä, jotka on käyneet Teakin. Ja onhan näitä elokuvaohjaajia Suomessakin, jotka toisin tekevät. Mutta harvat teatteriohjaajat tai näyttelijät enää ponnistavat pinnalle tai ammattilaiseksi muualta kuin Teakista tai Nätystä.

Eli tarvitaanko toisaalta ammattinäyttelijöitä tai ohjaajia, jotka eivät ole käyneet Teakia tai Nätyä. Toisaalta ovatko nämäkin koulut ehkä vain ajanhukkaa joillekin? Tämä on monipuolinen kysymys, johon ei sittenkään ole yksiselitteistä vastausta. Ehkä kuitenkin sellainen näköalattomuus vaivaa monia ihmisiä, jotka haluavat eteenpäin, mutta sitä tietä ei vain löydy mistään. Se on tietenkin sääli. Olen melko varma, että monissa muissa maissa on avoimemmat mahdollisuudet ja muutenkin avoimempi mieli sen suhteen, mitä ihminen voi tehdä. On sääli jos ihmiset lokeroidaan tiettyyn ammattiin, kun oikeastaan todellisuudessa esimerkiksi kaupan työntekijätkään eivät suurin osa ole käynyt mitään muodollista koulutusta. Kuten ei miljoonat muutkaan työntekijät tässä maassa puhumattakaan muusta maailmasta, ammattiin usein vain päädytään, oli koulutus mikä tahansa.

Mutta palatakseni sitten Riippumattomaan. Minulla ei ole siis ohjaajan muodollista koulutusta, mutta itse asiassa se ei ole mitään rakettitiedettä. En ymmärrä miksi sitä ammattia niin mystifioidaan ja usein ohjaajasta tehdään jokin jumalasta seuraava. Kyllähän monet ohjaajat ovat legendoja, mutta tähän mennessä en ole kokenut suurempia haasteita. Haasteellisinta on järjestää kaikki asiat kuntoon, jotta näyttelijöiden tai muun työryhmän ei tarvitse murehtia käytännön asioista. Hauskinta olisi vain keskittyä tekemiseen, mutta tekemiseen liittyy tilojen järjestäminen, aikataulujen rukkaaminen, käytännön miettiminen, budjetin yms.

Miten sitten edetään tästä eteenpäin? Viidet harjoitukset on menty. Kaikki vaikuttaa suht hyvältä ja edelleen mietin hieman esimerkiksi millainen yksi hahmoista, Jönssi sitten tulee olemaan? Haluan antaa tässä vaiheessa vielä paljon näyttelijöille tilaa sen suhteen, että mihin suuntaan hahmoja voidaan viedä. Mutta kuinka antaa ne oikeat sanat ja kommunikoida niin, ettei rajoita liikaa, mutta ei kuitenkaan anna epämääräistä ohjetta, joka vain sotkee ja hämmentää. Ehkä tässä juuri on se suurin ohjaajan työn haaste?Miten minä voin kommunikoida ja ilmaista mielikuvani tietystä hahmosta tai kohdasta oikealla tavalla? Onko sittenkään mitään oikeaa tapaa? Tapahtuuko väärinymmärrystä? Jos tapahtuu, onko se välttämättä huono asia? Ainakin tällä hetkellä tietyt henkilöhahmot ovat kehittyneet sellaisiin suuntiin, tietenkin loistavien näyttelijöiden ansiosta, jollaista en olisi osannut edes kuvitella. Ja nämä suunnat ovat olleet ainoastaan positiivisia suuntia. Liiallinen rajoittaminen saattaa siis tietyissä tapauksissa tehdä hallaa produktiolle tai ainakin jotkin produktion potentiaalit jäävät saavuttamatta.

Mutta tässä on tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Erittäin paljon tekstiä tuli, joka rönsyilee ja poukkoilee turhan paljon. Mutta minulla ei ole onneksi tämän blogin suhteen mitään paineita. Tämä blogi ei edusta mitään tiettyä instituutiota, kuten esimerkiksi Tampereen Työväen Teatteria, jossa olin viimeksi blogistina. Silloin kirjoitteluani rajoitettiin natsismiin asti ja tietenkin ymmärrän sen, mutta olihan se tavallaan myös hiukan ahdistavaa. Mutta toisaalta olen tietenkin tyytyväinen, että sain olla Tampereen Työväen Teatterissa harjoittelussa. Se kyllä avarsi silmiä paljon ja oli erittäin mielenkiintoista päästä seuraamaan ammattilaisten työskentelyä.

Nyt täytyy kuitenkin suunnata mieli ja ajatukset jo tuleviin treeneihin, jotka koittavat jo parin tunnin päästä. Aiomme käydä läpi sivuja 1-27 ja toivottavasti tällä kertaa saamme hahmotettua jo ääriviivat tästä kokonaisuudesta.

Anteeksi vielä harmittavan sekavainen teksti, mutta ehkä muokkaan tätä vielä jossain kohtaa. Minulla on ollut usein mielessä myös jonkinlainen tietokirjan tai esseen tapainen kirjoitelma juurikin teatterista ja näyttelemisestä ja ehkä tämä on tietynlainen aihio siihen.

Ensiaskeleet

Tämä blogi kertoo Riippumaton – näytelmästä ja sen harjoitusprosessista. Olen itse käsikirjoittanut näytelmän, jota voi hyvällä syyllä kutsua poikkeukselliseksi. Riskinä on tietenkin, että se tulee leimatuksi tekotaiteelliseksi paskaksi. Sen vuoksi on hyvin mielenkiintoista nähdä miten yleisö tulee reagoimaan näytelmään. Siihen on kuitenkin vielä paljon matkaa ja ennen sitä ainakin koeluvuissa reaktiot ovat olleet hyvät. Itse näytelmän kirjoitin melko vaivattomasti, jopa yllättävän vaivattomasti.

En alunperin edes ajatellut, että sitä esitettäisiin missään. Kirjoitin sitä vain nähdäkseni mihin se johtaa ja sen vuoksi, että se oli mukavaa. En kuitenkaan ole täysin varma, mitä silloin ajattelin kun ryhdyin näytelmää kirjoittamaan. Minulla oli vain jonkinlainen tarve ruveta kirjoittamaan; puhtaasti huvin vuoksi ilman mitään sen kummempia tavoitteita. 

Mielessäni pyörivät näytelmän aloituslauseet, kirjoitin ne ylös, jolloin hahmojen nimet olivat vain A ja B. Myöhemmin, en tiedä miksi, hahmoille syntyivät nimet, Jönssi ja Janatuinen, jotka melko lailla olivat vaikuttamassa myös hahmojen luonteen syntyyn. Ylipäätään en muista paljon siitä kun ryhdyin näytelmää kirjoittamaan. Mutta siitä olen varma, että minulla ei ollut mitään varsinaista tavoitetta kun ryhdyin sitä kirjoittamaan, eikä minulla ollut ainakaan ensi kädessä mielessä mitään yksittäistä teatteria, jolle sitä tarjoaisin. Tähänkin oli varsin konkreettinen syy, olin juuri menossa Etelä-Koreaan.

Kirjoitin näytelmää Etelä-Koreassa, melko usein krapulassa myöhään illalla, jotta saisin nukuttua. Sen vuoksi olenkin yllättynyt kuinka hauska, hyvä ja ennen kaikkea mielenkiintoinen näytelmästä tuli. Tai ehkäpä siitä tuli juuri tämän metodin vuoksi hauska ja mielenkiintoinen.

Mutta oikeastaan kun olin Etelä-Koreassa ja sen jälkeenkin pitkän tovin, minulla ei ollut siitä mitään mielipidettä. Kesä kuitenkin koitti ja palasin Suomeen. Luin näytelmän läpi ja kirjoitin siihen lopun. En muista mitä ajattelin siitä: ajattelin kai, että no tulipahan tehtyä. Hauska pieni teksti.

Sitten palasin tekstiin taas ja ajattelin, että jospa tässä näytelmässä sittenkin on jotain, niinpä järjestin pienimuotoisen lukutilaisuuden. Niistä näyttelijöistä, jotka olivat lukutilaisuudessa, jopa yksi on näytelmässä mukana. Lukutilaisuudessa  monet olivat vaikuttuneita tekstistä ja itsekin huomasin, että tekstissä on jotain mielenkiintoista. Siispä ajattelin, että kyllä tämä kannattaa esittää tai ainakin yrittää tarjota sitä ohjelmistoon.

Olin jopa hieman yllättynyt kun Tukkateatteri sitten tarjoutui ottamaan esityksen ohjelmistoonsa. Teksti on kuitenkin sen verran erikoinen, että se saattaa tuntua tekotaiteelliselta paskalta, mutta uskoakseni Tukkateatterissa on kuitenkin hyvinkin asiantunteva hallitus, joka valitsee näytelmiä, joten minun oli vain uskottava se: ehkäpä Riippumaton ei olekaan tekotaiteellista paskaa. Tässä on sittenkin jotain.

Ensimmäinen lukukerta kuitenkin vahvisti sen, että näytelmä on hieman liian pitkä. Tämä oli tietenkin myös yllättävää, koska olin kirjoittanut näytelmää vain vapaa-aikoina iltaisin ja usein krapulassa. En voinut ymmärtää kuinka siitä oli tullut niin pitkä, mutta se johtui siitä, että en koskaan rajoittanut itseäni kun kirjoitin sitä ja sen vuoksi siitä tulikin niin mielenkiintoinen. 

Toki olen monet kerrat miettinyt sitä kirjoittaessanikin, että kuinka se sopii esimerkiksi Freytagin klassiseen dramaturgiseen kaareen, mutta alun perin, kun nimi oli vielä Jönssi ja Janatuinen, se oli vaan hauskaa hupailua. Tietenkin käännekohdat, ekspositiot ja muut klassisen draaman kuviot oli mielessä kun kirjoitin tätä, mutta loppujen lopuksi ne tulivat näytelmään orgaanisesti, ilman tarkempaa suunnittelua. Ja toisaalta tämä näytelmä ei ole klassista draamaa vaan pikemminkin absurdia Beckettmäistä, miltei postmodernia näytelmäkirjallisuutta, mutta siltikin siinä on vahvasti klassisen draaman piirteitä.

Nyt siis näytelmän teksti on suurin piirtein valmis. On vielä viimeisteltävä ja hiottava sitä. Tietenkin olisin halunnut tehdä sen jo ennen kuin harjoitukset alkavat, mutta tarvitsen vielä vahvistusta siihen, että mitkä kohdat kannattaa jättää pois näytelmästä ja harjoitukset auttavat tässä paljon. Alun perin kun näytelmä luettiin, siinä oli vielä melkein 1/3 enemmän kuin mitä siinä on nyt ja edelleenkin sitä kannattaa vielä karsia. Tämä karsinta on haastavaa, mutta se on tehtävä kuten lääkärikin poistaa potilaalta joskus kuolioita, niin myös näytelmässä täytyy suorittaa karsintaa. Se tekee kipeää, mutta kun se on tehty, niin se on helpotus.

Mutta tällä hetkellä näytelmän harjoitusprosessi on jo käynnissä. On ihailtavaa, mielenkiintoista ja hauskaa huomata kuinka hyvin näyttelijät jo nyt ovat päässeet käsiksi roolihahmojen maailmaan ja roolityöhön. Olemme siis kerran lukeneet näytelmän läpi ja olisin periaatteessa voinut tehdä roolitusvalinnan jo sen jälkeen, mutta halusin hieman vahvistusta ajatuksilleni roolituksen suhteen, niinpä teimme improvisaatioharjoitteita, joissa kumpainenkin päänäyttelijöistä eli Lauri Kallio ja Jarno Puusniekka saivat vuorotellen kokeilla kumpaakin roolia. Improvisaatioharjoitukset olivat enemmän kuin hauskaa seurattavaa. Meinasin kuolla naurusta joissakin kohdissa.

Todellakin huomaa, että näyttelijät jo nyt ovat oivaltaneet hyvin paljon roolihahmoistaan ja hauskoja juttuja seurasi, kun he ottivat tekstistä tiettyjä hahmojen luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, ja ujuttivat ne improvisaatioharjoitukseen. Siitä seurasi ratkiriemukkaita hetkiä ja sain myös vahvistuksen siitä, mikä rooli sopii kullekin näyttelijälle. Oikeastaan olin ajatellut tätä roolitusta jo ensimmäisen lukukerran jälkeen, mutta tämä improvisaatioharjoitus oli hyvä siinä mielessä, että sain ehdottoman varmistuksen roolituksen suhteen. Muutenkin olin yllättynyt kuinka ehdoton ja täysin selvä valinta oli, nimenomaan improvisaatioharjoitusten kautta. Näyttelijät tekivät suuren vaikutuksen jo tässä vaiheessa heidän heittäytymiskyvystään, innostaan ja roolin omaksumiskyvyistään. En olisi uskonut, että jo heti ensimmäisessä improvisaatioharjoituksessa, he olivat kuin Jönssi ja Janatuinen. Toivon mukaan meillä riittää vielä aikaa tuleviinkin improvisaatioharjoitteisiin, sillä ne syventävät roolihahmoja, roolityöskentelyä ja fyysistä olemista lavalla. Mielenkiinnolla odotan mihin tämä harjoitusprosessi meidät johtaakaan ja tunnen syvää ylpeyttä sekä kiitollisuutta, että minulla on niin loistavat näyttelijät mukana tässä hienossa produktiossa.

Riippumattoman ohjaaja-käsikirjoittaja

-Erik Forss

P.S. Juttelin tänään ystäväni Niina Vaittisen kanssa, joka sanoi, että tämän näytelmän alkuidea lähti siitä kun juttelin hänen kanssaan puhelimessa samalla kun hän makasi riippumatossa. Muistelin, että näin se asia taisi ollakin. Hän sanoi olevansa riippumatossa ja minä vastasin; olet siis riippumaton tai jotain siihen suuntaan. Sen jälkeen kirjoitin kuulemma pian jotakin tähän suuntaan olevaa keskustelua ylös. Mutta hienoa jos näin oli. En tarkkaan muista kyllä tätä keskustelua, mutta muistan kyllä, että suurin piirtein tällainen oli tosiaan alkuinspiraatio tämän näytelmän kirjoittamiselle.