Valmis teksti?

Tällä kertaa hieman selkeämpi kirjoitus, tai ainakin yhdestä aiheesta. :)

Harjoitukset ovat edenneet jo ensimmäiseen puolittaiseen läpimenoon. Tarkoittaen sitä, että ensimmäinen puolisko käytiin läpi ja toinen puolisko ”rämmittiin” läpi.

Tekstin osalta näytelmä alkaa olla uomissaan. Olen lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei 1. puoliskoon tule suurempia muutoksia. Ainoastaan muutamia yksityiskohtia täytyy vielä hioa. Kuten ennakkoaavistukseni ensimmäisessä blogikirjoituksessa jo enteilivätkin, 1. puoliskosta poistettiin 14 sivua, joka oli yllättäen loppujen lopuksi melko kivutonta. En ole enää edes lainkaan varma mitä on poistettu, eikä sitä kunnolla edes huomaa. Ja näin on parempi.

2. puoliskossa on kuitenkin vielä joitain kysymysmerkkejä tekstin suhteen. Nämä eivät ole kuitenkaan suuria ja olen suhteellisen luottavaisella mielin sen suhteen, että tämänhetkinen teksti tulee olemaan lähestulkoon lopullinen. Ainoastaan muutamissa 2. puoliskon kohdissa riittää vielä hiottavaa ja ehkä poistettavaakin.

Nyt edetään siis päivä kerrallaan ja kun reflektoin jälleen ohjaajan työtä, on se alkanut kirkastumaan selkeämmin. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, juuri kommunikaatio asettaa paljon haasteita ohjaamisessa; kuinka saan kommunikoitua ajatukseni oikein? Entä jos minun ajatukseni onkin väärässä? 

Mutta jos minä olen ohjaaja, kuinka ajatukseni voivat olla väärässä? Minunhan pitäisi tietää, mikä on näytelmälle parasta. Entä jos en tiedäkään? Entä jos näyttelijä tai jokin muu työryhmän jäsen tietää paremmin? Tällaisia ajatuksia herää mieleen ajoittain kun pohdin mitä teemme ja millä tavalla teen seuraavalla kerralla.

Jossain vaiheessa minun on kuitenkin mahdoton enää eritellä, mikä on ollut minun idea tai jonkun muun idea. Ja loppujen lopuksi sillä ei ole enää merkitystä. Pääasia on tietenkin se, että kokonaisuus pysyy jonkinlaisessa hallinnassa ja tiedän, mistä kokonaisuudessa on kyse.

Tämä näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan absurdia teatteria, jossa ei ole kyse mistään tai ainakin sen sanoma on hyvin moninainen tai monitulkintainen. Miten voin sitten tietää, missä kohdin on viestittävä juuri näin ja missä kohdin juuri noin? Mikä on olennaisinta näytelmässä? Mitä voidaan poistaa tai täytyy poistaa?

Tässä kohtaa joudun luottamaan intuitiooni, mutta toisaalta myös syvempään lukemiseen näytelmästä. Näytelmää kirjoittaessa en tiennyt lopputulosta etukäteen, mutta myöhemmin havahduin tiettyihin yhtymäkohtiin, jotka liittyvät orgaanisesti näytelmään. 

Hahmot alkoivat elää pääni sisällä, jolloin niistä tuli tietynlaisia. Toisaalta niihin liittyy myös hahmolle epäominaisia piirteitä, jotka ovat hahmon kehitystä näytelmän sisällä, sen lisäksi metateatteria, absurdiuden ja realismin sekoitusta ja muuta hahmossa irrallista olevaa ainesta, tietyssä mielessä eeppistä teatteria, joka kuitenkin sitoo sen kokonaisuuteen.

Näin ollen minun on aina huomattava missä kohdin näytelmässä tapahtuu tietoinen tai osittain myös epätietoinen tyylilajin muutos ja tuotava se esille näyttelijöille ja muulle työryhmälle, niin, että he itse sen ymmärtävät. Toisaalta on myös varottava ylianalyysiä ja toimittava vahvasti intuition pohjalta, ja antaa näyttelijöille vapaus tulkita tekstiä myös oman näkemyksensä mukaan. Monissa kohdin olen havainnut, että näyttelijät tulkitsevat tekstiä rikkaammin ja syvällisemmin kuin minä itse. Silloin on huomattava, että näyttelijöiden ja muidenkin ihmisten useammat tulkinnat tekevät näytelmästä syvemmän ja mielenkiintoisemman.

Näiden kirjoitusten perusteella voisi varmaan kuvitella, että teksti on jollain tapaa järjettömän monimutkainen ja ylisyvällinen. Toisaalta asia ei ole aivan näinkään. Tietyssä mielessä teksti on järjettömän yksinkertainen, eikä siinä tuoda esiin elämää suurempia totuuksia, ellei sitten katsoja itse niitä halua havaita. 

Joten päättäköön sitten jokainen katsoja itse, mitä tyylilajia näytelmä on, tai minkälainen sanoma, näytelmässä on, jos siinä ylipäätään sellaista on. 

Ja toivottavasti katsoja pystyy havaitsemaan, ei kuitenkaan liian selkeästi, milloin näytelmä on realismia, absurdiutta tai mitä tahansa muuta tyylilajia, jos näytelmässä on realismia laisinkaan?

Jos näytelmässä on sanoma, niin mikä se on? Onko sillä merkitystä? Tarvitaanko aina sanomaa vai riittääkö vain hyvin kerrottu tarina? Useimmille hyvin kerrottu tarina tuntuu riittävän. Jokin, joka koskettaa. 

Näytelmässä käsitellään kuitenkin poliittisia teemoja, joten tässä voisi hyvinkin olla sanoma. En kuitenkaan halua paljastaa sen enempää näytelmästä, vaan jokainen saa itse tulla toteamaan, onko näytelmässä sanomaa tai onko se ylipäätään hyvin kerrottu, koskettava tarina, joka on tietenkin pyrkimyksemme.

Ohjaaja-käsikirjoittaja

-Erik Forss

Harjoitukset etenevät

Tällä kertaa hieman sekalaisempaa ajatuksen virtaa, anteeksi jo etukäteen. :) Harjoituksissa ollaan edetty jo hyvin. Muistaakseni tällä hetkellä kun kirjoitan tätä tekstiä, on meillä ollut viidet harjoitukset. Siihen nähden olemme hyvin päässeet etenemään. Edelleen matkassa on tietenkin paljon epävarmuustekijöitä. Millaiset valot meillä tulee olemaan? Mihin suuntaan katsomo ja yleisö on? Ja tietenkin tekstissä riittää epävarmuustekijöitä. Tällä hetkellä olen lähes sataprosenttisen varma jo siitä millaiset ensimmäiset 27 sivua, tulee olemaan. Tämä on kuitenkin vasta murto-osa tekstistä. Olen myös paljon pohtinut sitä, mikä on näytelmän huippukohta ja pitäisikö sen sisältöä muokata. Pitäisikö eräs toinen kohta tekstissä ajoittaa huippukohdaksi?

Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että se olisi huomattavan hankalaa. Pitäisi melkeinpä kirjoittaa kokonaan näytelmä uusiksi. Sekään ei ole tietenkään mahdotonta. Siihen ei menisi pitkään ja luultavasti se olisi suurimmaksi osaksi täysin samanlainen. Kuitenkin epäilen tämän mielekkyyttä. Mutta jos aikaa jää tai koen sen yhä tarpeelliseksi, niin sitten teen sen. Mutta jos tämä prosessi sitten jostain syystä jää kuitenkin kesken, se harmittaa suunnattomasti.

Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin suhteellisen varma olo siitä, että teksti tulee pysymään lähestulkoon sellaisena kuin se on nyt. Ajoittain tulee mieleen uusia aiheita tai aihioita, joihin pitäisi ottaa kantaa tai sisällyttää näytelmään, mutta se ei enää onnistu. Täytyy säästää nämä aiheet (jos vielä muistan ne) joihinkin tuleviin proggiksiin, mikäli sellaisia vielä tulee olemaan.

Miksi asioihin ylipäätään täytyy ottaa kantaa? Muuttuuko asiat siitä miksikään? Tällaisia kysymyksiä olen pohtinut esimerkiksi gradussani ja osittain myös näytelmässäni. Olen siis kirjoittanut graduni Tampereen yliopistossa; pääaineeni oli teatterintutkimus ja gradun aiheena England People Very Nice ja sen poliittiset viestit.

Riippumaton on tyylilajiltaan hyvin erityyppinen, mutta ainakin sivuaa niitä teemoja, joita gradussani otin esille. Kuinka yleisö tulkitsee näytelmän poliittisia viestejä ja miksi England People Very Nice ”epäonnistui” ainakin tietyssä mielessä sen poliittisessa viestinnässä. Tai toisaalta oliko sen tarkoituksena lainkaan olla poliittinen näytelmä tai kantaaottava näytelmä? Tällaista pohdin gradussani ja sen voi tietenkin lukea Tampereen yliopiston nettisivuilta.

Lopputulemana oli suurin piirtein se, että näytelmä on hyvin monitulkintainen, eikä siinä ole yksioikoista viestiä. Se on suurimmaksi osaksi monikulttuurisuutta kannattava, mutta sen voi tulkita myös vastustavan monikulttuurisuutta. Totuus lienee, ettei se ole kumpaakaan näistä, joskin se käsittelee enimmäkseen näitä teemoja. Mutta toisaalta eihän totuutta ole olemassakaan, ainakaan tässä asiassa, monelle esimerkiksi England People Very Nice, on yhtä, kun toiselle se on toista. Eli kaikki riippuu tulkitsijasta.

Mielenkiintoisinta gradussa oli kuitenkin pohtia sitä, millä tavalla siinä ilmeni huumori tai eeppinen teatteri? Se oli myös graduni yksi kantava aihe. Jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut gradussa pitäytyä vain näissä kahdessa aiheessa. Periaatteessa kaksi yksinkertaista teemaa, joista riitti kuitenkin hyvin paljon ammennettavaa. Mitä on eeppinen teatteri ja mitä on huumori? Jopa näistä aiheista on kirjoitettu tuhansia ellei miljoonia sivua tekstiä läpi länsimaisen historian. Jos meidän tarvitsee määritellä eeppinen teatteri, niin se on yksinkertaisesti kertovaa teatteria. Siihen on kuitenkin olemassa useita määritelmiä ja näitä eri määritelmiä kävin läpi ja pohdin, kuinka ne ilmenevät juuri tutkimuskohteessani eli England People Very Nicessa.

Tässäkin aiheessa sain aivoni useimmiten solmuun ja en ollut varma enää millä tavalla minun pitäisi tulkita mitäkin asiaa. Mutta erityisen solmuun ne menivät kun rupesin pohtimaan, mitä on huumori ja miten se ilmenee tutkimuskohteessani.

Miten tämä liittyy riippumattomaan? Ehkä ei millään tavalla. Ehkä sillä tavalla, että juuri tällaisista pohdinnoista varmaankin osittain syntyi myös Riippumaton. Kuinka vaikeaa on olla niin täsmällinen, analyyttinen ja pohtiva. Ja kuinka kauas usein täsmällisyys ja analyyttisyys jää totuudesta. Mielestäni analyyttisyyttä tarvitaan ja se on usein hyvin mielenkiintoista, mutta jokin jää aina uupumaan. Jokin sellainen mitä ei voi tieteellisessä tekstissä kirjoittaa ja silloin tarvitaan taidetta. Siinä mielessä taiteen tutkiminen onkin äärimmäisen hankalaa, koska siinä tutkitaan sellaista mitä ei voi sanoa ja mikä väistämättä on aina monitulkintaista. Kuten huumoria.

Miksi ihmeessä minä ryhdyin tutkimaan periaatteessa niin yksinkertaista asiaa, joka tarkemmin ajateltuna on hyvin myriadinen ja äärettömän kompleksinen ihmisyyden ilmentymä, jossa on jotain pelottavan vastenmielistä (siis siinä mielessä, että se on välttämätöntä, mutta kuitenkin mahdotonta saada otteeseen ja siinäkin mielessä, että se on eräällä tavalla väärää, jokin huumorissa on sellaista, että sitä ei saa olla esimerkiksi kirkoissa tai tietyissä tilaisuuksissa, se sallitaan ainoastaan tietyissä olosuhteissa) Toisaalta jos mietitään huumoria esimerkiksi Beckettin näytelmissä, on se vieläkin vaikeampi määritellä. Siinä leikitellään niin rankasti huumorin käsitteillä (mutta ennen kaikkea tarinan kertomisen käsitteillä), että tätä huumoria ymmärtävä päätyy hykertelevään riemuun, joka ylittää pelkän räkänaurun, josta yleensä jää pelkästään tyhjä mieli. Toisaalta Beckettin näytelmien huumori voi vaivuttaa myös hieman kiusaannuttavaan tunteeseen siitä, ettei näytelmästä ymmärrä mitään, riippuen ehkä siitä, millä tuulella sattuu olemaan tai siitä kuinka herkkä tai vastaanottavainen katsoja on kyseessä.

En usko, että näytelmässäni on samanlaista huumoria kuin Beckettin näytelmissä, mutta joka tapauksessa Riippumaton, on vaikuttunut hyvin paljon juuri Beckettistä, kuten Endgamesta tai Waiting for Godotsta. Ne ovat olleet suunnannäyttäjiä, osoittamassa tietä ja ikään kuin kertonut; näinkin voi tehdä. Niissä on tietynlaista anarkiaa ja säännöistä välittämättömyyttä.

Ajattelin itsekin usein näytelmääni siinä suhteessa, että miksi pitää välttämättä tehdä vastoin kuin yleensä ”pitää tehdä”. Sattumoisin kuuntelin eilen radio novan haastattelua, jossa Henkka Hyppönen kertoi elämästään. Hän sanoi, että hän on aina halunnut tehdä jotain, missä on sanottu, ettei näin voi tehdä. Hän on kehittänyt esimerkiksi uusia radio-ohjelmatyylejä, joista sanottiin, ettei niin voi tehdä. Hän kertoi myös Queenin kappaleesta, Bohemian Rhapsody, joka oli valtaisan hieno esimerkki siitä, miten joskus kannattaa tehdä vain niin kuin tuntuu parhaalta, eikä kuunnella muita. Hyppönen kertoi, että Freddie Mercury oli soittanut keskeneräistä kappaletta bändikavereilleen ja sanonut, että tässä kohdassa alkaa sitten oopperaosuus. Bändikaverit olivat räjähtäneet nauruun ja luulleet sitä vitsiksi. Myöhemmin jopa Elton John sanoi kuullessaan kappaleen, ”te olette täysin hulluja”. Freddy Mercurylla oli kuitenkin vahva visio ja hän tiesi, miten kannattaa tehdä. Hän ei kuunnellut muita ja meni kohti omaa visiotaan. Oli työn ja tuskan takana saada kappaletta edes radioihin soimaan saatikka sitten saada siitä single julkaistua, vaikka Queen oli jo julkaissut levyjä. Siihen aikaan oli vallalla ajatus, ettei radiossa voinut soittaa pidempiä kappaleita kuin 3.30. Tämä on tietenkin edelleenkin vallalla ja kappaleet jopa lyhenevät entisestään, kuitenkin nykyään on poikkeuksia enemmän ja jopa kuuden minuutin kappaleita saatetaan soittaa. Freddy Mercury piti päänsä ja sai kappaleen sellaisenaan erääseen sen aikaiseen hyvin suosittuun radio-ohjelmaan. Siitä kappale lähti huikeaan suosioon ja myöhemmin siitä tuli listaykkönen useissa maissa. Miten tämä liittyy tähän näytelmään? Oikeastaan Henkka Hyppösen puhe oli inspiroiva siinä suhteessa, että se valoi uskoa luottamaan omaan visioon, vaikka joidenkin mielestä se saattaisi olla kuinka outo idea tahansa. Oikeastaan tähän mennessä itse olen ollut itseni suurin epäilijä, mutta matkan varrella yksi jos toinenkin, jolta olen mielipidettä kysynyt näytelmästä, on ehdottanut muutoksia. Pitäisikö sen olla niin tai näin? Ja entä jos tuo olisikin noin? Silloin se varmasti toimisi paremmin. Tässä ei ole mitään väärää tietenkään. On hyvä kysyä mielipidettä myös muilta varsinkin näytelmän teossa, mutta siinä vaiheessa tulee ongelmia kun toinen sanoo yhtä ja toinen sanookin täysin vastakkaista. Siinä vaiheessa täytyy vain luottaa omaan vaistoon ja visioon. Toisinaan olen kyllä saanut myös vahvistusta omille näkemyksilleni siitä, että jotain kannattaa muuttaa näytelmässä ja se on ollut ehkä parasta neuvojen kysymisessä. Toisaalta tietenkin kriittisiä näkemyksiäkin tarvitaan ja kaikenlainen kritiikki kyllä myös on hyväksi useimmiten näytelmän tekoprosessissa.

Mutta palatakseni sitten itse näytelmään ja sen sanomaan sekä siihen miten ehkä graduni liittyy myös tähän näytelmään. Poliittisuus tuli näytelmään ikään kuin vahingossa mukaan. Minulla ei ollut mitään agendaa ja myöhemmin kun kirjoitin joitakin osioita uusiksi, ryhdyin kirjoittamaan tietoisesti harhauttavaa tekstiä. Onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä mitä sanoo? On tietenkin, tarkemmin sanottuna; kaikkihan on tulkinnanvaraista, kuten gradunikin selkeästi on osoittanut, tai ainakin siinä käydään läpi sitä, miksi näytelmä voidaan tulkita monella eri tapaa. Mutta jos minä sanon jotain, silloin se on jo jotain. Jos joku ymmärtää sen tietyllä tavalla se on silloin jotain muuta. Tämä on siis se, mitä ehkä haluan sanoa; hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa.

No palataan siis konkreettisiin aiheisiin. Tänään iltapäivällä meillä alkaa taas harjoitukset ja toivon mukaan pääsemme ensimmäistä kertaa läpi sivut 1-30. Ajattelin huomenna teetättää hieman improharjoituksia, mutta sitä ennen on kerrattava jo läpikäytyä. Ohjaajan työ on siis hyvin konkreettista puurtamista, jossa on mietittävä koko ajan mihin suuntaan ollaan menossa? Toisaalta se on myös sitä, että on ohjattava tiettyyn suuntaan ja kommunikoitava oikein. Kuinka paljon minun pitää luottaa siihen, että näyttelijät tulkitsevat joitakin kohtia juuri niin kuin on paras lopputuloksen kannalta vai kannattaako yrittää loppuun asti syöttää oma idea peliin.

Tämä on ensimmäinen pitkä ohjaukseni ja siinäkin mielessä kokemattomuus tässä asiassa näyttelee omaa rooliaan. Ohjaustyylejä on varmasti niin monta kuin on ohjaajiakin. Esimerkiksi Peter Brooke sanoo, että ohjaaja on se, joka sanoo, mihin suuntaan näyttelijän on liikuttava ja mistä hän tulee lavalle. Tämä kuvastaa varmasti sitä, että ohjaaja on tässä suhteessa ikään kuin eräänlainen liikkeelle sysääjä, joka pistää lumipallon pyörimään, mutta antaa sitten näytelmän liikkua orgaanisesti siihen suuntaan kuin se menee. Toisaalta on niitäkin ohjaajia, kuten Antonin Artaud, joka haluaa toteuttaa oman visionsa, täydellisesti. En usko täydelliseen omaan visioon, sillä oma visio muokkautuu väkisinkin pitkin prosessia ja siinä mielessä olen enemmän Peter Brookemainen ohjaaja. Mutta olen vielä sen verran kokematon ohjaaja, etten täsmällisesti osaa sanoa minkä tyyppinen olen ohjaajajana. Aika näyttää sen jos on näyttääkseen.

Varsinaisesti minulla ei ole siis ohjaajan koulutusta vaan olen opiskellut teatterin ja draaman tutkimusta Tampereen yliopistossa. Monet kysyvät, että mihin minä sitten valmistun kun olen opiskellut valmiiksi? Sitä itsekin olen miettinyt. Eniten tai ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä haluaisin varmaankin käsikirjoittajaksi ja näytelmäkirjailijaksi. Tämä on tietenkin muuttunut matkan varrella ja alun perin kun menin opiskelemaan halusin kriitikoksi. En kuitenkaan ole ikinä kunnolla ja tosissaan hakenut töitä kriitikkona, vaikka se voisikin olla mielenkiintoista. Palo ja veto, sekä ennen kaikkea halu olla kontaktissa ihmisiin on ajanut enemmän teatterin tekijäksi. Jospa kuitenkin minusta tulee vielä ammattikirjailija? Sehän on se haastavin työ, mutta toisaalta minusta alkaa välillä tuntua siltä, ettei ole muita vaihtoehtoja (toisaalta ainahan on vaihtoehtoja). Mutta siis miksikä teatterin ja draaman tutkimuksesta valmistuu? Useimmat taitaa olla tuottajia tai sitten he ovat tohtoriopiskelijoita. Monet ovat harrastajateatteriohjaajia, josta myös maksetaan jonkin verran. Onhan tämä kieltämättä hankala kysymys. Toisaalta on myös tietokirjailijoita ja toimittajia. Kotkan Kaupunginteatterin johtaja on käynyt Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen linjan. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä laitos lakkautetaan. Eikö tätä oppiainetta sitten tarvitakaan? Mediatutkimukselle näyttää olevan kuitenkin kysyntää. Monilla tuntuu olevan vallalla käsitys, että teatteri kuuluu jollain tapaa menneisyyteen. Ehkä tämä on osittain vaikuttamassa siihen, että teatterin ja draaman tutkimus nyt sitten on katoamassa Tampereen yliopistosta. Onko kyse resurrispulasta? Aluksihan teatterin ja draaman tutkimus oli oikeastaan myös käytännön linja. Sitten se muuttui pelkäksi teoriaksi.

Olen siis suurimman osan käytännön opeista saanut tekemällä teatteria eri harrastajateattereissa. Se on melkein paras tapa oppia teatterin tekemistä, väittäisin. Tietenkin oppilaitoksissa välttää pahimmat sudenkuopat ja tietenkin oppilaitoksissa opiskelu on organisoidumpaa, mutta oppilaitoksissa kaikki muuttuu pakoksi, arvosteluksi ja eräänlaiseksi suorittamiseksi. En ole varma Teatterikorkeakoulusta, mutta pakkohan sielläkin on arvioida jollain tapaa oppilaiden suorituksia. Enkä ole missään nimessä varma kaikista oppilaitoksista, mutta yleensä ottaen uskoisin, että oppilaitokset saattavat jopa vahingoittaa taiteen tekemistä ja ennen kaikkea sen rehellisyyttä (jos ylipäätään on rehellistä taidetta).

Palatakseni sitten teatterin ja draaman tutkimukseen, pidän sitä hyvin omituisena, että tämä lakkautetaan. Minkä takia ulkomailla on edelleen niin paljon vastaavia oppilaitoksia tai oppilinjoja ja sellaisia, joissa opiskellaan käytännössä teatteria? Minkä takia Suomessa täytyy aina kysyä – miksikä siitä valmistuu? Vai ovatko ulkomailla ihmiset käsittäneet jotain väärin? Tarvitsemmeko ylipäätään yliopistoja mihinkään? Eikö töitä voi tehdä ilmankin yliopistoja? Mutta loppujen lopuksi yliopistossa saa tietoja ja taitoja teki mitä tahansa. Sillä ei ole väliä opiskeleeko hevosten hoitoa vai teatteriaa. Yliopiston suorittanut on osoittanut kykenevänsä älylliseen työskentelyyn. Jos käy vaikka kauppakorkeakoulun on tietenkin osoittanut myös sen, että osaa laskea, mutta ennen kaikkea ne kontaktit, joita saa, ovat arvokkaita. Siinä mielessä on sääli, että Suomessa tuntuu olevan vallalla ajatus, että yliopistosta kuuluu valmistua johonkin, kun sellainen ajatus ei vaikuta olevan missään muualla. Vai olisiko sittenkin niin, että sen nimenomaan kuuluisi olla niin? Olisihan se selkeämpää ja yksinkertaisempaa. Tästä tullaan tietenkin siihen kysymykseen, että miksi ihmiset haluavat tehdä teatteria enemmän kuin olla vaikkapa vakuutusalan oppilaitoksessa? Tai miksi ihmiset haluavat opiskella teatteria, vaikka työpaikka ei olisikaan varma?

Mieleen juolahtaa väistämättä ensimmäinen tai ainakin yksi ensimmäisistä ihmisistä, jotka ovat ryhtyneet vakavasti tutkimaan teatteria. Miksi Aristoteles halusi tutkia teatteria? Oikeastaan kaikkihan juontuu näiltä ajoilta? Jos silloin tutkittiin jo teatteria miksi sitä ei enää pitäisi tutkia? Onko teatteri muka jollain tavalla kuollut? Eikö teatteria tai sen tutkimusta enää tarvita? Mielestäni ja tämä saattaa olla hieman salaliittoteoriamaista humpuukia, mutta näin se vaikuttaa kuitenkin olevan, että Suomessa on vallassa kaksi teatterioppilaitos keskittymää, jotka haluavat säilyttää valta-asemansa. Toinen on tietenkin Teak ja toinen Näty. On hyvä, että nämä ovat säilyneet arvovaltaisina ja hyvin merkittävinä oppilaitoksina, mutta jos on vain kaksi oppilaitosta, niin kuinka yksipuolisia näyttelijöitä ja kuinka kritiikitöntä tutkimusta silloin tuotetaan? Useimmat teatteritutkimukset ovat kuitenkin sellaisia, joissa ylistetään joitain tiettyä avantgarde teosta. Miksi ei voisi yhtä lailla tutkia vaikkapa kesäteatteria tai sen merkitystä? Teatterikorkeakoulu varmasti keskittyy tutkimuksissaan näyttelijään, mutta entäpä yleisö? Kuka siitä enää välittää?

No voi olla, että Helsingin teatterin tutkimuslinja saattaa jonkin verran ajaa sitä asiaa, mutta jos sarjakuvaa tutkitaan niin miksei sitten teatteria? Tai minkä takia sellainen instituutio, kuten Tampereen teatterin ja draaman tutkimus, joka on 60-luvulta asti ollut toiminnassa ajetaan alas? Ihan kuin ihmiset eivät enää kävisi teatterissa? Teatterin tiedotuskeskuksen tilaston mukaan Suomessa myytiin 2013-2014 2230394 lippua, eli lähes puolet kansasta kävi katsomassa teatteriesityksen ja tähän ei ole laskettu edes harrastajateattereita mukaan. Tietenkin monet ihmiset ostivat useamman kuin yhden lipun, mutta joka tapauksessa määrä on huomattava. Kuitenkin teatterissa on se hankala puoli, että yhden esityksen levikki jää väkisinkin pienemmäksi kuin esimerkiksi elokuvan, joka ei ole riippuvainen esiintyjien fyysisestä läsnäolosta. Yhtä elokuvaa voidaan esittää saman aikaisesti vaikka kaikissa Suomen kaupungeissa, kun taas yksi teatteriesitys voi olla vaan yhdessä paikassa kerrallaan. Tästä johtuen useimmat teatteriesitykset eivät saa niin suurta mediahuomiota kuin elokuvat.

No tämä tästä – mutta palatakseni siihen, että mihin teatterin ja draaman tutkimuksen opiskelijat sitten työllistyvät? Ehkä ei varsinaisesti mihinkään, mutta ehkä joskus tieto itsessään on arvokasta? Ehkä joskus? Ja miksi ei sitten teatteria tutkittaisi kun sitä on tutkittu läpi ihmiskunnan historian ja tutkitaanhan elokuvia ja sarjakuviakin? Onko muka kaikki olennainen teatterista tutkittu jo? Loppujen lopuksi kaikki nämä mediamuodot ovat vain tarinan kerrontaa eikä mitään muuta. Tarinat ovat osa ihmisyyttä ja sen vuoksi se kiinnostaa ihmisiä. Ja jos ihminen ei saa tehdä sitä mikä häntä kiinnostaa miksi hänen ylipäätään pitää elää?

Teatterityöstä Suomessa voisin sanoa myös sen verran, että täällä tuntuu olevan vallalla sellainen ajatus, että jonkin näyttelijän tai ohjaajan on käytävä joko Teak tai Näty, muuten hän ei ole oikea näyttelijä tai ohjaaja. Muuten hänellä ei ole mitään mahdollisuutta työllistyä isoihin laitosteattereihin. Miksi sitten elokuvissa ei ole samalla lailla väliä, onko käynyt jonkin koulun vai ei?
Ja toisaalta aika mielenkiintoista on myös se, että esimerkiksi lähes 90 % Suomen eturivin nuorista näyttelijöistä on käynyt Teakin tai opiskelee siellä, kuten 90 % niistä nuorista, jotka on ollut Putouksessa.
Hyvä tietenkin Teakille, mutta miksi ihmeessä tällainen on tapahtunut? Onko Vesa-Matti Loiri tai Kummelin ihmiset käyneet Teakia tai Nätyä? No toisaalta ei tällä liiemmin ole väliä. Onhan näyttelijän tai ohjaajan työ siinä mielessä merkillinen ammatti, että samalla tavalla kuin vaikkapa lääkärillä, mitään ammattitaitoa ei vaadita.

Mutta siinä mielessä se on sääli, että tuolla on paljon nuoria nälkäisiä ihmisiä, jotka eivät tarvitsisi enää mitään koulua, vaan he olisivat jo erittäin hyviä näyttelijöitä, jos heille vaan annettaisiin mahdollisuus mennä eteen päin. Jotkin kummat rakenteelliset esteet on kuitenkin siihen, ettei täällä Suomessa ole juurikaan nuoria tähtiä, jotka eivät olisi käyneet Teakia tai Nätyä. Useimmat on käyneet Teakin. Toisaalta olisiko se sitten hyvä jos niitä tähtiä olisi? En tiedä. Se on niin ja näin. Mutta harvoille se onni suodaan, jotka pääsee ehkä Salattuihin elämiin ja sitä kautta joihinkin elokuviin, kuten on käynyt esimerkiksi Jasper Pääkköselle. Mutta onko Jasper Pääkkösen ura nyt sitten laskussa?

Mutta sitten on yksi tie, joka on viihteen ammattilaisille, tie vaikka mihin – stand-up komedia. Siinä ei ole mitään väliä, onko käynyt kouluja tai ei? Ainut kriteeri on se, että onko hauska. No jos minä olisin elokuvaohjaaja tai teatteriohjaaja, niin en pitäytyisi vain niissä näyttelijöissä, jotka on käyneet Teakin. Ja onhan näitä elokuvaohjaajia Suomessakin, jotka toisin tekevät. Mutta harvat teatteriohjaajat tai näyttelijät enää ponnistavat pinnalle tai ammattilaiseksi muualta kuin Teakista tai Nätystä.

Eli tarvitaanko toisaalta ammattinäyttelijöitä tai ohjaajia, jotka eivät ole käyneet Teakia tai Nätyä. Toisaalta ovatko nämäkin koulut ehkä vain ajanhukkaa joillekin? Tämä on monipuolinen kysymys, johon ei sittenkään ole yksiselitteistä vastausta. Ehkä kuitenkin sellainen näköalattomuus vaivaa monia ihmisiä, jotka haluavat eteenpäin, mutta sitä tietä ei vain löydy mistään. Se on tietenkin sääli. Olen melko varma, että monissa muissa maissa on avoimemmat mahdollisuudet ja muutenkin avoimempi mieli sen suhteen, mitä ihminen voi tehdä. On sääli jos ihmiset lokeroidaan tiettyyn ammattiin, kun oikeastaan todellisuudessa esimerkiksi kaupan työntekijätkään eivät suurin osa ole käynyt mitään muodollista koulutusta. Kuten ei miljoonat muutkaan työntekijät tässä maassa puhumattakaan muusta maailmasta, ammattiin usein vain päädytään, oli koulutus mikä tahansa.

Mutta palatakseni sitten Riippumattomaan. Minulla ei ole siis ohjaajan muodollista koulutusta, mutta itse asiassa se ei ole mitään rakettitiedettä. En ymmärrä miksi sitä ammattia niin mystifioidaan ja usein ohjaajasta tehdään jokin jumalasta seuraava. Kyllähän monet ohjaajat ovat legendoja, mutta tähän mennessä en ole kokenut suurempia haasteita. Haasteellisinta on järjestää kaikki asiat kuntoon, jotta näyttelijöiden tai muun työryhmän ei tarvitse murehtia käytännön asioista. Hauskinta olisi vain keskittyä tekemiseen, mutta tekemiseen liittyy tilojen järjestäminen, aikataulujen rukkaaminen, käytännön miettiminen, budjetin yms.

Miten sitten edetään tästä eteenpäin? Viidet harjoitukset on menty. Kaikki vaikuttaa suht hyvältä ja edelleen mietin hieman esimerkiksi millainen yksi hahmoista, Jönssi sitten tulee olemaan? Haluan antaa tässä vaiheessa vielä paljon näyttelijöille tilaa sen suhteen, että mihin suuntaan hahmoja voidaan viedä. Mutta kuinka antaa ne oikeat sanat ja kommunikoida niin, ettei rajoita liikaa, mutta ei kuitenkaan anna epämääräistä ohjetta, joka vain sotkee ja hämmentää. Ehkä tässä juuri on se suurin ohjaajan työn haaste?Miten minä voin kommunikoida ja ilmaista mielikuvani tietystä hahmosta tai kohdasta oikealla tavalla? Onko sittenkään mitään oikeaa tapaa? Tapahtuuko väärinymmärrystä? Jos tapahtuu, onko se välttämättä huono asia? Ainakin tällä hetkellä tietyt henkilöhahmot ovat kehittyneet sellaisiin suuntiin, tietenkin loistavien näyttelijöiden ansiosta, jollaista en olisi osannut edes kuvitella. Ja nämä suunnat ovat olleet ainoastaan positiivisia suuntia. Liiallinen rajoittaminen saattaa siis tietyissä tapauksissa tehdä hallaa produktiolle tai ainakin jotkin produktion potentiaalit jäävät saavuttamatta.

Mutta tässä on tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Erittäin paljon tekstiä tuli, joka rönsyilee ja poukkoilee turhan paljon. Mutta minulla ei ole onneksi tämän blogin suhteen mitään paineita. Tämä blogi ei edusta mitään tiettyä instituutiota, kuten esimerkiksi Tampereen Työväen Teatteria, jossa olin viimeksi blogistina. Silloin kirjoitteluani rajoitettiin natsismiin asti ja tietenkin ymmärrän sen, mutta olihan se tavallaan myös hiukan ahdistavaa. Mutta toisaalta olen tietenkin tyytyväinen, että sain olla Tampereen Työväen Teatterissa harjoittelussa. Se kyllä avarsi silmiä paljon ja oli erittäin mielenkiintoista päästä seuraamaan ammattilaisten työskentelyä.

Nyt täytyy kuitenkin suunnata mieli ja ajatukset jo tuleviin treeneihin, jotka koittavat jo parin tunnin päästä. Aiomme käydä läpi sivuja 1-27 ja toivottavasti tällä kertaa saamme hahmotettua jo ääriviivat tästä kokonaisuudesta.

Anteeksi vielä harmittavan sekavainen teksti, mutta ehkä muokkaan tätä vielä jossain kohtaa. Minulla on ollut usein mielessä myös jonkinlainen tietokirjan tai esseen tapainen kirjoitelma juurikin teatterista ja näyttelemisestä ja ehkä tämä on tietynlainen aihio siihen.