Riippumaton, Jättiläinen ja Yrjö Kallisen valaistuminen

Kirjoitan nyt vielä lisää ohjaajantyöstä ja näytelmän kirjoittamisesta ylipäätään. Samalla kirjoitan joitakin ajatuksia teatterista, joita tuli mieleeni katsottuani Tampereen ylioppilasteatterin esityksen, Jättiläinen sekä Turun ylioppilasteatterin esityksen Yrjö Kallisen valaistuminen.

Nyt on kulunut hyvä tovi jo harjoituskauden päättymisestä ja osaan reflektoida paremmin asioita, joita olen tehnyt ohjaajajana ja katsonut näytelmänkin muutamaan otteeseen. Pakko sanoa, että näyttelijät ovat kehittyneet mitä pidemmälle esityksiä on menty. Toisaalta joissakin esityksissä huomasin energiatason lievästi pudonneen. En usko, että normi katsoja sitä huomaa, mutta tässä tullaan sitten siihen kysymykseen, että paljonko harjoituksia pitäisi olla. Ammattiteattereissa esityksiä on useita ennen varsinaista ensi-iltaa. Meillä oli vain kaksi yleisöä ennen varsinaista ensi-iltaa. Se toi paljon jännitystä mukanaan ja hieman jäi mietityttämään, olisiko harjoituksia kumminkin pitänyt olla enemmän. Toisaalta en usko, että siitä olisi välttämättä sen kummemmin sitten hyötynyt ja voi olla, että energiataso olisi vain laskenut näyttelijöillä ja myös itselläni jos harjoituksia olisi venytetty turhan pitkälle. En osaa tästä sitten sanoa, mutta mitäpä sen sitten väliä. Tehty mikä tehty ja edelleen olen tyytyväinen lopputulokseen.

Nyt minulla ei ole enää mitään tehtävää tämän näytelmän osalta ja mietin tultaisiinko sitä enää koskaan missään esittämään. Paljolti on tietenkin minusta itsestäni kiinni. Minulla on ollut mielessäni myös tietynlainen jatko-osa tälle näytelmälle, joka olisi totta kai mielenkiintoista toteuttaa. Paljon riittää ajatuksia tietenkin siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta aika näyttää sen. Ehkäpä en koskaan enää ohjaa teatteria missään muodossa. Ehkä en kirjoitakaan koskaan enää mitään? Sitä kyllä epäilen.

Pidän kirjoittamisesta sen verran paljon. Jossain vaiheessa epäilin kyllä omaa metodiani ja sitä, minkälaista roskaa tämä näytelmä sitten onkaan. Vahvistusta oman metodini, eli suunnittelematta kirjoittamisen, mielekkyyteen tai hyväksyttävyyteen toi kuitenkin yllättävä taho. Katsoin dokumenttia Hayao Miyazakista, joka kertoi dokumentissa seuraavaa:

”En ymmärrä itsekään aina elokuviani, näin oli henkien kätkemän kohdalla. Tiesin jo elokuvaa tehdessäni, että sitä olisi vaikea ymmärtää. Mitä me itseasiassa ymmärrämme tästä maailmasta? Miyazaki kertoo dokumentissa myös, ettei hän suunnittele useinkaan elokuviaan ja hänellä ei ole edes käsikirjoitusta valmiina ennen kuin niitä lähdetään työstämään. ”

Samanlainen metodi minulla oli Riippumattoman kohdalla. Toki käsikirjoitus oli valmis kun sitä ryhdyttiin työstämään, mutta kyllä se myös muokkaantui paljon. Mutta kirjoitusvaiheessa tein kuten Miyazakikin, että ryhdyin vain kirjoittamaan, enkä lainkaan miettinyt lopputulosta. Olen varma, etten olisi koskaan tehnyt tämänkaltaista teosta, jos olisin etukäteen ryhtynyt miettimään näytelmän lopputulosta. Kaikissa käsikirjoitusoppaissa ja käsikirjoituskursseilla, missä olen käynyt on aina neuvottu, että näytelmän synopsis pitää miettiä loppuun saakka, ennen kuin rupeaa sitä kirjoittamaan valmiiksi. Tässä kohtaa tein kuitenkin poikkeuksen ja uskon, että en koskaan olisi saanut samanlaista lopputulosta, jos olisin suunnitellut teoksen synopsiksen etukäteen. Ja jos Haya Miyazakikin on tehnyt samoin, niin miksen minäkin.

Kuitenkin, uskoisin, että seuraavan näytelmän, jos siis kirjoitan vielä näytelmiä, tulen kyllä suunnittelemaan etukäteen mahdollisimman tarkkaan, ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan sitä viimeistä versiota. Loppujen lopuksi se säästää paljon aikaa ja vaivaa. Huomasin jossain vaiheessa taas lukevani vanhoja versioita Riippumattomasta ja koin äärimmäistä nolostuneisuutta ja tuskaista häpeää, kuinka kamalia kirjoituksia olinkaan tehnyt. Onni on, että olin sen verran itsekriittinen, ettei mitä tahansa roskaa lavalle tullut. Mutta tietenkin onni on, että olin sen verran vähän itsekriittinen, että ylipäätään uskalsin lähettää tekstin mihinkään ja ylipäätään uskalsin lähteä kirjoittamaan sitä.

Itsekriittisyydestä ja itsesensuurista tuli mieleen eräs toinen esitys, jonka vastikään näin. Ylioppilasteatterin Jättiläinen.

Olen melko varma, että siinä käytettiin melko vähän itsekritiikkiä, mutta lopputulos oli mielestäni erinomainen. En osaa sanoa miksi Aamulehden kriitikko antoi vain yhden tähden tälle mainiolle tekeleelle. Jättiläistä katsoessani koin ajoittain jotenkin vaivaantuneisuutta siitä, että oma teokseni ei ole lähellekään niin hieno, ainakaan visuaalisesti. Toisaalta sille en itse voinut mitään, joten se ei ole ainoastaan oma vikani. Eikä Riippumattoman ollut muutenkaan tarkoitus olla visuaalinen mestariteos. Joka tapauksessa, Jättiläisessä käsitellään tietyssä mielessä paljon samoja teemoja kuin Riippumattomassakin. Toisaalta missä näytelmässä nyt ei käsiteltäisi samoja teemoja? Mutta kummassakin näissä teoksissa on eräänlaisia erityisiä yhtäläisyyksiä, jotka tekevät niistä tietyssä mielessä sukulaisteoksia. Siis tämä on minun käsitykseni asiasta. Sukulaisteoksia niistä tekevät mielestäni se, että ne ovat tämän hetken teoksia ja käsittelevät tätä aikaa ja ovat tämän ajan lasten tekemiä. Siis sekä käsikirjoitus että ohjaus on tätä aikaa ja ne ovat syntyneet tiettyyn kulttuuriin, eli juuri tähän, voisi sanoa, merkityksettömyyden tai pitäisikö sanoa post-postmodernismin tyhjiöön, jossa mikään ei tunnu miltään.

Jättiläinen tavoitti oivallisesti tämän ajan teemoja. Ehkä siinä oli ajoittain hieman liikaa itsetarkoituksellista, ironista esityksen itsetarkkailua, mutta se on ehkä vain minun mielipiteeni ja ehkä olen jotenkin liian allerginen sellaiselle, kun itsekin olen teatterin tekijä. Samanlaista esityksen itsetarkkailua oli myös toisessa esityksessä, jossa itse esiinnyin. En osaa varmasti sanoa oliko tässä teoksessa, siis eräässä Raw Medium Well Donessa tehty esityksen itsetarkkailu hienovaraisempaa ja ikään kuin hienostuneempaa, koska olin itse siinä esiintymässä, mutta sellainen olo minulla on. Pidän siis esityksen itsetietoisuudesta, mutta olen sitä mieltä, että se pitäisi toteuttaa äärimmäisen hienovaraisesti.

Joka tapauksessa Raw Medium Well Done oli muuten vielä samanlaisempi mediateos kuin Riippumaton on suhteessa Jättiläiseen. Tavallaan Jättiläisessä oli kliseisyyttä, mutta se onnistui pelaamaan tiettyjä kliseitä vastaan siinä määrin, että siitä tuli nautinnollinen. Ehkäpä Aamulehden kriitikko ei sitten vain tunnista näitä tiettyjä piirteitä ja mielestäni Aamulehti on tässä suhteessa tehnyt pahan virheen, mutta makuasioitahan nämä loppujen lopuksi ovat.

Kolmas esitys, jonka nyt otan esiin on, Turun ylioppilasteatterin, Yrjö Kallisen valaistuminen. Tässä esityksessä käytettiin kaoottisuutta mielestäni huonolla tavalla ja jotenkin epäonnistuttiin esityksen itsetarkkailussa. Minusta tuntui ajoittain siltä, kuin olisin katsomassa elämäkertaa ja ajoittain siltä kuin olisin katsomassa nykyteatteriesitystä, niinpä esityksestä jäi hieman sekava maku suuhun. En ole varma oliko se nykyteatteria vai ei? Mutta toisaalta oli siinä hienojakin hetkiä ja kaiken kaikkiaan teemoiltaan vähän saman tyyppinen, merkityksettömyyttä peilaava teos. Jos ajatellaan Yrjö Kallista, niin hän oli periaatteen mies, aatteen mies. Ihminen, jolle kaikki merkitsi, siis jokainen hetki hänen elämässään merkitsi kaikkea. Siis sellainen olo minulla ainakin on. Hän teki joka hetki kaikkensa, eikä antanut periksi missään tilanteessa. Hän mietti ja harkitsi tarkkaan päätöksiään esimerkiksi Bhagavad Gitan pohjalta ja halusi edistää hyvyyttä sekä ihmisten onnea periaatteellisella ja yleismaailmallisella tasolla. Tällainen elämä hänellä oli. Kaikki oli hänelle äärimmäisen merkityksellistä. Kun taas meille nykyajan lapsille, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Omalla tavallaan kaikki nämä kolme teosta, Riippumaton, Jättiläinen ja Yrjö Kallisen valaistuminen, tuovat esille tätä nykyajan merkityksettömyyden tuntua.

Mutta varmasti niissä on paljon muutakin, jota nyt en jaksa lähteä ruotimaan. Voi olla, että palaan näihin aiheisiin vielä jos on aikaa, energiaa tai kiinnostusta. Kaiken kaikkiaan täytyy kuitenkin sanoa se, että Riippumaton ja Jättiläinen olivat hyvin erilaisia mitä tulee niiden muotoon ja toteutukseen, olihan Jättiläisessä kuitenkin yi kymmenen näyttelijää, kun taas Riippumattomassa vaan 3. Näissä kahdessa esityksessä oli kuitenkin paljon temaattisia yhtäläisyyksiä, siis erityisiä yhtäläisyyksiä, ainakin siinä mielessä, että ne käsittelivät nykyajan merkityksettömyyden tuntua ja toisaalta ne käsittelivät myös tietoa; eli mitä kaikkea voimme tietää ja mitä meidän kuuluisi tietää. Kuitenkin ne olivat muodoltaan eli ulkoisesti aivan täysin erilaisia esityksiä ja niiden vertaileminen on hieman kaukaa haettua. Joka tapauksessa halusin tuoda esille nämä yhtäläisyydet, koska ne huomasin ja ne olivat selkeitä. Halusin tuoda ne esille, koska niiden yhtäläisyydet tekevät ajastamme juuri sen, mitä se on ja toisaalta ne tekevät näistä teatteriteoksista erityisiä, siinä mielessä, että ne ovat rehellisiä tämän ajan tuotteita, eivätkä kliseisiä kopioita menneistä teatteriteoksista.

Pakko sanoa, että Yrjö Kallisen valaistuminen oli lähellä tätä, mutta koska sen aihe, oli merkkihenkilö, se jätti jotenkin vaisun ja ontuvan kuvan. Näyttelijöissä ei kyllä ollut mitään vikaa. On toki muitakin samankaltaisia nykyteatterin esimerkkejä, joita olen nähnyt. Esimerkiksi Helsingin ylioppilasteatterin eräs esitys, jonka nimeä en nyt muista. Siitä Helsingin ylioppilasteatterin esityksestä on pakko sanoa sen verran, että se oli liian häiritsevää ja sekavaa, enkä pitänyt siitä lainkaan. Jospa sitten Aamulehden kriitikkokin on ollut tätä mieltä nimenomaan tästä Jättiläisestä.

Jättiläisestä on sanottava vielä sen verran, etten oikein pitänyt ensimmäisestä 3 tai 5 minuutista. Katselin sitä alkua sillä silmin, että jaaha, tää on nyt tällainen ”taiteellinen”, juttu ja nyt nuo tuossa tekee jotain kreisiä ja sellasta ”eläimellistä”, alkuvoimaista hieman sykähdyttävää ja henkeäsalpaavaa. Toisaalta katsomiseeni vaikutti myös se, että olin lukenut Aamulehden kritiikin ja odotin jotain hyvin myötähäpeää aiheuttavaa roskaa. Kuitenkin kaikki muuttui hyvin pian ja esitys imi mukaansa, en tarkalleen muista mikä kohta se oli, mutta viimeistään siinä vaiheessa olin jo vakuuttunut esityksen loistavuudesta kun Stephen Hawking ja Aku Ankka tulivat lavalle. Todennäköisesti jo aiemminkin. :)

Mutta tällaista tällä kertaa. Niin paljon muutakin näistä näytelmistä voisi vielä sanoa, mutta ehkäpä se säästetään sitten johonkin hamaan tulevaisuuteen. Tai ehkäpä kaikki olennainen on jo sanottu, eikä enempää tarvitsekaan sanoa. Toisaalta osa tästä tekstistä saattaa olla hieman vaikea muotoilla, ymmärrettävästi ja niin, että koko totuus tulee esille, joten senkin vuoksi voisi kirjoittaa vielä lisää. Tämä kuitenkin vaatisi jo niin monimutkaista kirjoittamista, etten varmaan itsekään enää ymmärtäisi mistä puhutaan joten annan asian olla. Ja siis tässä tekstissä saattaa olla hieman liioittelua ja joidenkin asioiden ylimääräistä yksinkertaistamista.