Ensi-ilta häämöttää

Tänään olimme esiintymässä esityskaupassa, joka on Esittävien taiteiden harjoitus- ja tutkimusryhmän (ETHT), toteuttama hanke. Esityskaupassa
 kaikenlaiset esiintyjät saavat vapaasti esiintyä.

Kaupassa oli hieno fiilis ja tunnelma oli lämmin. Aluksi ajattelin, ettei ketään välttämättä tule katsomaan, mutta tuli kumminkin, melkein kymmenen ihmistä. :) Parempi sekin kuin ei mitään. Tuli jotenkin villi ajatus, että voisi esittää siellä ihan mitä vaan. Siis ihan mitä vaan. :)

Ja kyllähän siellä olikin erikoisia esityksiä. Esimerkiksi eräs mies juoksi siellä maratonin eli käytännössä hän juoksi 4 tuntia ympyrää kaupassa. Tämä on kyllä omalaatuisin esitysteos, mistä olen ikinä kuullut.

En sitten tiedä, mitä siitä kostuisi jos nyt menisi sinne, vaikka heittämään improvisoitua läppää ihan mistä vaan, mutta hauskaa se kyllä olisi. Harmi kyllä, ettei taida aikaa riittää siihen tällä hetkellä aikaa tai pokkaa, niin en taida tehdä sitä.

Joka tapauksessa tämä kokemus oli hauska. Esiinnyin myös itse kaupassa ja näyttelin Janatuisen roolia kun varsinainen näyttelijä, Jarno Puusniekka ei päässyt paikalle. Esitimme siis pienen pätkän näytelmästämme ja yleisö vaikutti olevan tyytyväinen näkemäänsä. Toivottavasti he tulevat katsomaan myös esitystä sitten Tukkateatteriin kun sen aika koittaa.

Nyt on yllättävän rauhallinen fiilis, ottaen huomioon, että ensi-iltaan on enää muutama viikko. Tavallaan sitä ei edes tajua. Se hetki kun yleisö tulee ensimmäistä kertaa katsomaan esitystä, jonka on itse ohjannut ja käsikirjoittanut, tuntuu kuitenkin tällä hetkellä melko pelottavalta. Eniten pelkään kritiikkiä.

Täytyy kuitenkin ennalta asennoitua siihen, että kritiikki voi olla ihan millaista vaan. Pääasia on tietenkin se, että yleisö nauttii. Uskon kyllä, että tämä esitys tulee olemaan ihmisille nautinnollinen ja toivon mukaan myös kriitikot mieltyvät teokseen.
Periaatteessa sillä ei ole suurta merkitystä, mutta kuitenkin se on asia, johon täytyy ennalta varautua ja vasta tänään rupesin aivan kunnolla tajuamaan sen tosiasian, että piakkoin, todellakin, joku ihminen tulee katsomaan esitystämme ja voi lytätä sen aivan täysin. Mutta en usko siihen, että niin tapahtuu, vaan olen vahvasti sitä mieltä, että esityksestämme pidetään paljon.

Erityisen hienot viikot ovat edessä ja nyt odotan jo ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Ei enää pitkä aika. Ja aivan piakkoin, näytelmämme on todella valmis. Nyt puuttuu enää piste i:n päältä ja kuorrute kakusta.

Mitä minä kirjoittaisin?

Tänään on 5.11. Olemme edenneet harjoituksissa erittäin hyvin. En stressaa erityisen paljon mistään, mutta heti kun rupean miettimään, mitä kaikkea on vielä tehtävä stressitasot nousevat. Pitää siis keskittyä tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja keskittyä harjoituksissa olennaiseen. Onneksi lavastusasiat ovat nyt suurin piirtein mallilla, täytyy enää ainoastaan toteuttaa jo olemassa olevat ideat. Toivon mukaan tässä ei nyt tulee enää suurempia yllätyksiä, mutta kaikkeen täytyy varautua. 

Tässä on kuvia harjoituksista 25.10., jolloin testasimme lavastusta. (ei missään nimessä vielä valmis :) )

Lauri eli Jönssi Mitsubishi pipossaan.

Jarno ja Lauri eli Janatuinen ja Jönssi kohtauksessa.

Maarit apulaisohjaajamme tuurasi yhtä näyttelijää.

Valmistautumassa harjoituksiin

Lauri eli Jönssi.

En vielä tarkalleen tiedä minkälaiset valot meillä tulee olemaan, mutta uskon, että valosuunnittelijamme on pätevä ja luotan hänen kykyynsä. En muutenkaan osaa oikein sanallistaa minkälaisia valoja sen tarkemmin haluan. Tietynlaisia ohjeita olen antanut valosuunnittelijalle, mutta en halua niitä paljastaa tässä sen tarkemmin.

Nyt sitten seuraavaksi täytyy miettiä, mitä kirjoittaisin käsiohjelmaan. Monenlaista on pyörinyt mielessä jo siitä lähtien kun aloitimme harjoittelemaan, mutta nyt kun sen kirjoituksen aika koittaa, niin mielessä pyörii vain tyhjää.

Mutta jos aloitan kirjoittamalla tähän blogiin jotain sen tyyppistä, mitä yleensä käsiohjelmiin kirjoitetaan, niin sekin on jo hyvä alku.

Mutta mitä minä sitten kirjoittaisin? 

Blogiteksti on tietenkin erityyppinen ja tämä blogi varsinkin on hyvin henkilökohtainen, joten en suoraan tästä blogista varmaankaan ota käsiohjelmaan mitään, vaikka jotain katkelmia voisinkin ottaa.

Mutta tässä jonkinlaista käsiohjelmaluonnostekstiä.

Tietenkin aluksi on pakko sanoa se, että kaikki on mennyt erittäin hyvin ja suurin kiitos tästä kuuluu tietenkin hyvälle työryhmälle, tukkateatterin hallitukselle ja muille tukkateatterilaisille, jotka ovat avustaneet tässä näytelmän teossa, mutta ennen kaikkea loistaville näyttelijöille, jotka ovat kuitenkin näytelmän ehdoton elinehto. Ilman hyviä näyttelijöitä ei synny myöskään hyvää näytelmää.

Mitä sanoisin sitten itse näytelmästä?

On ollut antoisaa tehdä tätä näytelmää, koska teksti on sen verran monipuolinen ja rikas. Tämä kuulostaa tietenkin omahyväiseltä, koska olen itse kirjoittanut sen, mutta niin, se vaan on. Monet henkilöt, joiden kanssa olen jutellut, ovat kertoneet minulle tämän tekstin kertovan siitä ja siitä ja kyselleet, että onko tämä nyt sitten sitä tai tuota? Ja monet ovat sanoneet, että näytelmässä on kyse jostain, kun taas toinen on sanonut, että näytelmässä on kyse jostain aivan vastakkaisesta.

En aina osaa sanoa kyselyihin juuta enkä jaata ja en itsekään tarkalleen tiedä mistä näytelmästä on kyse, mutta sitä ei tiedä kukaan. Sillä tavoin se on kirjoitettu. Teksti on monipuolinen ja antaa tulkinnan varaa moneen eri suuntaan. Se on ennen kaikkea kertomus kahden ihmisen arkielämästä, mutta siinä on myös filosofiaa ja elämää syvemmällä tasolla luotaavaa pohdintaa. Se ei ole sinänsä filosofiaa, mutta herättää kysymyksiä ja toivon mukaan myös filosofisia kysymyksiä.

Usein mieleen juolahtaa kuitenkin tietyt kohdat, jotka liittyvät jollain tasolla elämääni. Onko tämä kuitenkin vain minun jälkikäteen kuvittelemaa yhtymäkohtaa omaan elämääni? Mitä sen on oikeastaan väliä?

Tärkeintä on tietenkin se, että tämä ylipäätään kertoo elämästä, juuri tästä elämästä eikä mistään muusta. Ja kun se kertoo elämästä tuottaa se myös sääliä ja pelkoa, joka on Aristoteleen mukaan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista näytelmässä. Säälin voi ymmärtää myös myötätuntona ja sitäkin näytelmä herättää, mutta myös kaikenlaisia tuntemuksia, vihaa, surua, inhoa, rakkautta, kaihoa ja kaikkia muita tunteita maan ja taivaan välillä, minulle jo tietyssä mielessä rakkaiksi muodostuneita, näytelmässä seikkailevia, hahmoja kohtaan. Ja tietenkin tätä elämää kohtaan, jota elämme. Ehkä sitä kautta havahdumme ymmärtämään toisiamme paremmin, jakamaan murheemme, ilomme, surumme, kaikki tunteemme paremmin, sanalla sanoen, jakamaan elämämme paremmin. Tällaisia tuntemuksia uskon näytelmän herättävän ja vaikka se ei olisi universumin mittakaavassa juuri mitään, on se juuri tässä universumissa, minun maailmassani, tai kaikkien meidän työryhmäläisten maailmassa, ollut ainakin näiden muutamien kuukausien ajan, merkittävä osa elämäämme. Tervetuloa jakamaan kokemamme ilot, surut, ahdistukset ja toivottavasti nautitte tästä teoksesta, johon olemme uhranneet tunteja ja taas tunteja omaa aikaamme. Tämän näytelmän työstäminen on ollut minulle ja uskon, että myös kaikille työryhmäläisille hieno kokemus ja nyt meillä on ilo ja kunnia jakaa tämän kokemuksen tulos kanssanne.

Uskon ja toivon, että katsoja saa tästä elämäänsä jotain ja hyötyy katsottuaan tämän näytelmän. Paitsi, että katsoja saattaa hyötyä niin, tietenkin tämä näytelmä varmasti tuottaa myös mielihyvää, ei ehkä samalla tavalla kuin hattara, mutta enemmänkin kuin ravitseva ja ravintoaineiltaan runsas annos, jossa on yhtä lailla terveellisiä ainesosia ja muutakin kuin vain sokeria.

Toisaalta annoksessa saattaa olla kitkeriäkin ainesosia, mutta kuten lääkkeetkin saattavat maistua pahalle, ne kuitenkin ovat vaikutuksiltaan hyviä. Niin uskon, että tämäkin näytelmä toimii. Näytelmässä on paljon ainesosia, jotka saavat ehkä kipeitä tai haikeita muistoja aikaan, mutta ennen kaikkea näytelmä muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeää juuri meille ja mitä meidän kuuluisi tehdä elämällämme.

Ja kuten kaikki näytelmät, niin tämäkin näytelmä toimii arjen lepohetkenä ja eräänlaisena irtautumisena arjesta, mutta samalla myös paluuna arkeen. Mikä onkaan hienompaa kuin arki, sillä eihän olisi juhlaa ilman arkea.

Tässä siis jonkinlaista alustavaa tekstiä käsiohjelmaan. Kyllähän sitä sitten syntyi sitä tekstiä kun vain ryhtyi kirjoittamaan.

Muuta harjoituksista siis, että ensimmäinen koe-yleisö tulee katsomaan esitystä 11.11. En sitten tiedä kuinka paljon näyttelijät muistavat ulkoa tekstiä ja muutenkin toimintoja ja miten paljon katsojat sitten voivat arvioida, esitystä tähän peilaten, mutta ainakin olemme sen verran hyvällä mallilla harjoituksissa, että tämä esitys tulee olemaan varmasti antoisa sekä koeyleisölle, mutta myös esiintyjille ja minulle ohjaajalle. Sen jälkeen sitten täytyy sovittaa kaikki lavasteet, tekniikka yms. näytelmään. Muutenkin harjoiteltavaa riittää, mutta ainakin isoin osa työstä on jo tehty ja nyt loppu on enää viimeistelyä näyttelijäntyön osalta. Tai ehkä tässäkin on varauduttava vielä siihen, että työtä riittää, sitä kun ei ikinä tiedä. Joka tapauksessa olen luottavaisin mielin projektimme suhteen.