Riippumaton, Jättiläinen ja Yrjö Kallisen valaistuminen

Kirjoitan nyt vielä lisää ohjaajantyöstä ja näytelmän kirjoittamisesta ylipäätään. Samalla kirjoitan joitakin ajatuksia teatterista, joita tuli mieleeni katsottuani Tampereen ylioppilasteatterin esityksen, Jättiläinen sekä Turun ylioppilasteatterin esityksen Yrjö Kallisen valaistuminen.

Nyt on kulunut hyvä tovi jo harjoituskauden päättymisestä ja osaan reflektoida paremmin asioita, joita olen tehnyt ohjaajajana ja katsonut näytelmänkin muutamaan otteeseen. Pakko sanoa, että näyttelijät ovat kehittyneet mitä pidemmälle esityksiä on menty. Toisaalta joissakin esityksissä huomasin energiatason lievästi pudonneen. En usko, että normi katsoja sitä huomaa, mutta tässä tullaan sitten siihen kysymykseen, että paljonko harjoituksia pitäisi olla. Ammattiteattereissa esityksiä on useita ennen varsinaista ensi-iltaa. Meillä oli vain kaksi yleisöä ennen varsinaista ensi-iltaa. Se toi paljon jännitystä mukanaan ja hieman jäi mietityttämään, olisiko harjoituksia kumminkin pitänyt olla enemmän. Toisaalta en usko, että siitä olisi välttämättä sen kummemmin sitten hyötynyt ja voi olla, että energiataso olisi vain laskenut näyttelijöillä ja myös itselläni jos harjoituksia olisi venytetty turhan pitkälle. En osaa tästä sitten sanoa, mutta mitäpä sen sitten väliä. Tehty mikä tehty ja edelleen olen tyytyväinen lopputulokseen.

Nyt minulla ei ole enää mitään tehtävää tämän näytelmän osalta ja mietin tultaisiinko sitä enää koskaan missään esittämään. Paljolti on tietenkin minusta itsestäni kiinni. Minulla on ollut mielessäni myös tietynlainen jatko-osa tälle näytelmälle, joka olisi totta kai mielenkiintoista toteuttaa. Paljon riittää ajatuksia tietenkin siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta aika näyttää sen. Ehkäpä en koskaan enää ohjaa teatteria missään muodossa. Ehkä en kirjoitakaan koskaan enää mitään? Sitä kyllä epäilen.

Pidän kirjoittamisesta sen verran paljon. Jossain vaiheessa epäilin kyllä omaa metodiani ja sitä, minkälaista roskaa tämä näytelmä sitten onkaan. Vahvistusta oman metodini, eli suunnittelematta kirjoittamisen, mielekkyyteen tai hyväksyttävyyteen toi kuitenkin yllättävä taho. Katsoin dokumenttia Hayao Miyazakista, joka kertoi dokumentissa seuraavaa:

”En ymmärrä itsekään aina elokuviani, näin oli henkien kätkemän kohdalla. Tiesin jo elokuvaa tehdessäni, että sitä olisi vaikea ymmärtää. Mitä me itseasiassa ymmärrämme tästä maailmasta? Miyazaki kertoo dokumentissa myös, ettei hän suunnittele useinkaan elokuviaan ja hänellä ei ole edes käsikirjoitusta valmiina ennen kuin niitä lähdetään työstämään. ”

Samanlainen metodi minulla oli Riippumattoman kohdalla. Toki käsikirjoitus oli valmis kun sitä ryhdyttiin työstämään, mutta kyllä se myös muokkaantui paljon. Mutta kirjoitusvaiheessa tein kuten Miyazakikin, että ryhdyin vain kirjoittamaan, enkä lainkaan miettinyt lopputulosta. Olen varma, etten olisi koskaan tehnyt tämänkaltaista teosta, jos olisin etukäteen ryhtynyt miettimään näytelmän lopputulosta. Kaikissa käsikirjoitusoppaissa ja käsikirjoituskursseilla, missä olen käynyt on aina neuvottu, että näytelmän synopsis pitää miettiä loppuun saakka, ennen kuin rupeaa sitä kirjoittamaan valmiiksi. Tässä kohtaa tein kuitenkin poikkeuksen ja uskon, että en koskaan olisi saanut samanlaista lopputulosta, jos olisin suunnitellut teoksen synopsiksen etukäteen. Ja jos Haya Miyazakikin on tehnyt samoin, niin miksen minäkin.

Kuitenkin, uskoisin, että seuraavan näytelmän, jos siis kirjoitan vielä näytelmiä, tulen kyllä suunnittelemaan etukäteen mahdollisimman tarkkaan, ennen kuin ryhdyn kirjoittamaan sitä viimeistä versiota. Loppujen lopuksi se säästää paljon aikaa ja vaivaa. Huomasin jossain vaiheessa taas lukevani vanhoja versioita Riippumattomasta ja koin äärimmäistä nolostuneisuutta ja tuskaista häpeää, kuinka kamalia kirjoituksia olinkaan tehnyt. Onni on, että olin sen verran itsekriittinen, ettei mitä tahansa roskaa lavalle tullut. Mutta tietenkin onni on, että olin sen verran vähän itsekriittinen, että ylipäätään uskalsin lähettää tekstin mihinkään ja ylipäätään uskalsin lähteä kirjoittamaan sitä.

Itsekriittisyydestä ja itsesensuurista tuli mieleen eräs toinen esitys, jonka vastikään näin. Ylioppilasteatterin Jättiläinen.

Olen melko varma, että siinä käytettiin melko vähän itsekritiikkiä, mutta lopputulos oli mielestäni erinomainen. En osaa sanoa miksi Aamulehden kriitikko antoi vain yhden tähden tälle mainiolle tekeleelle. Jättiläistä katsoessani koin ajoittain jotenkin vaivaantuneisuutta siitä, että oma teokseni ei ole lähellekään niin hieno, ainakaan visuaalisesti. Toisaalta sille en itse voinut mitään, joten se ei ole ainoastaan oma vikani. Eikä Riippumattoman ollut muutenkaan tarkoitus olla visuaalinen mestariteos. Joka tapauksessa, Jättiläisessä käsitellään tietyssä mielessä paljon samoja teemoja kuin Riippumattomassakin. Toisaalta missä näytelmässä nyt ei käsiteltäisi samoja teemoja? Mutta kummassakin näissä teoksissa on eräänlaisia erityisiä yhtäläisyyksiä, jotka tekevät niistä tietyssä mielessä sukulaisteoksia. Siis tämä on minun käsitykseni asiasta. Sukulaisteoksia niistä tekevät mielestäni se, että ne ovat tämän hetken teoksia ja käsittelevät tätä aikaa ja ovat tämän ajan lasten tekemiä. Siis sekä käsikirjoitus että ohjaus on tätä aikaa ja ne ovat syntyneet tiettyyn kulttuuriin, eli juuri tähän, voisi sanoa, merkityksettömyyden tai pitäisikö sanoa post-postmodernismin tyhjiöön, jossa mikään ei tunnu miltään.

Jättiläinen tavoitti oivallisesti tämän ajan teemoja. Ehkä siinä oli ajoittain hieman liikaa itsetarkoituksellista, ironista esityksen itsetarkkailua, mutta se on ehkä vain minun mielipiteeni ja ehkä olen jotenkin liian allerginen sellaiselle, kun itsekin olen teatterin tekijä. Samanlaista esityksen itsetarkkailua oli myös toisessa esityksessä, jossa itse esiinnyin. En osaa varmasti sanoa oliko tässä teoksessa, siis eräässä Raw Medium Well Donessa tehty esityksen itsetarkkailu hienovaraisempaa ja ikään kuin hienostuneempaa, koska olin itse siinä esiintymässä, mutta sellainen olo minulla on. Pidän siis esityksen itsetietoisuudesta, mutta olen sitä mieltä, että se pitäisi toteuttaa äärimmäisen hienovaraisesti.

Joka tapauksessa Raw Medium Well Done oli muuten vielä samanlaisempi mediateos kuin Riippumaton on suhteessa Jättiläiseen. Tavallaan Jättiläisessä oli kliseisyyttä, mutta se onnistui pelaamaan tiettyjä kliseitä vastaan siinä määrin, että siitä tuli nautinnollinen. Ehkäpä Aamulehden kriitikko ei sitten vain tunnista näitä tiettyjä piirteitä ja mielestäni Aamulehti on tässä suhteessa tehnyt pahan virheen, mutta makuasioitahan nämä loppujen lopuksi ovat.

Kolmas esitys, jonka nyt otan esiin on, Turun ylioppilasteatterin, Yrjö Kallisen valaistuminen. Tässä esityksessä käytettiin kaoottisuutta mielestäni huonolla tavalla ja jotenkin epäonnistuttiin esityksen itsetarkkailussa. Minusta tuntui ajoittain siltä, kuin olisin katsomassa elämäkertaa ja ajoittain siltä kuin olisin katsomassa nykyteatteriesitystä, niinpä esityksestä jäi hieman sekava maku suuhun. En ole varma oliko se nykyteatteria vai ei? Mutta toisaalta oli siinä hienojakin hetkiä ja kaiken kaikkiaan teemoiltaan vähän saman tyyppinen, merkityksettömyyttä peilaava teos. Jos ajatellaan Yrjö Kallista, niin hän oli periaatteen mies, aatteen mies. Ihminen, jolle kaikki merkitsi, siis jokainen hetki hänen elämässään merkitsi kaikkea. Siis sellainen olo minulla ainakin on. Hän teki joka hetki kaikkensa, eikä antanut periksi missään tilanteessa. Hän mietti ja harkitsi tarkkaan päätöksiään esimerkiksi Bhagavad Gitan pohjalta ja halusi edistää hyvyyttä sekä ihmisten onnea periaatteellisella ja yleismaailmallisella tasolla. Tällainen elämä hänellä oli. Kaikki oli hänelle äärimmäisen merkityksellistä. Kun taas meille nykyajan lapsille, millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Omalla tavallaan kaikki nämä kolme teosta, Riippumaton, Jättiläinen ja Yrjö Kallisen valaistuminen, tuovat esille tätä nykyajan merkityksettömyyden tuntua.

Mutta varmasti niissä on paljon muutakin, jota nyt en jaksa lähteä ruotimaan. Voi olla, että palaan näihin aiheisiin vielä jos on aikaa, energiaa tai kiinnostusta. Kaiken kaikkiaan täytyy kuitenkin sanoa se, että Riippumaton ja Jättiläinen olivat hyvin erilaisia mitä tulee niiden muotoon ja toteutukseen, olihan Jättiläisessä kuitenkin yi kymmenen näyttelijää, kun taas Riippumattomassa vaan 3. Näissä kahdessa esityksessä oli kuitenkin paljon temaattisia yhtäläisyyksiä, siis erityisiä yhtäläisyyksiä, ainakin siinä mielessä, että ne käsittelivät nykyajan merkityksettömyyden tuntua ja toisaalta ne käsittelivät myös tietoa; eli mitä kaikkea voimme tietää ja mitä meidän kuuluisi tietää. Kuitenkin ne olivat muodoltaan eli ulkoisesti aivan täysin erilaisia esityksiä ja niiden vertaileminen on hieman kaukaa haettua. Joka tapauksessa halusin tuoda esille nämä yhtäläisyydet, koska ne huomasin ja ne olivat selkeitä. Halusin tuoda ne esille, koska niiden yhtäläisyydet tekevät ajastamme juuri sen, mitä se on ja toisaalta ne tekevät näistä teatteriteoksista erityisiä, siinä mielessä, että ne ovat rehellisiä tämän ajan tuotteita, eivätkä kliseisiä kopioita menneistä teatteriteoksista.

Pakko sanoa, että Yrjö Kallisen valaistuminen oli lähellä tätä, mutta koska sen aihe, oli merkkihenkilö, se jätti jotenkin vaisun ja ontuvan kuvan. Näyttelijöissä ei kyllä ollut mitään vikaa. On toki muitakin samankaltaisia nykyteatterin esimerkkejä, joita olen nähnyt. Esimerkiksi Helsingin ylioppilasteatterin eräs esitys, jonka nimeä en nyt muista. Siitä Helsingin ylioppilasteatterin esityksestä on pakko sanoa sen verran, että se oli liian häiritsevää ja sekavaa, enkä pitänyt siitä lainkaan. Jospa sitten Aamulehden kriitikkokin on ollut tätä mieltä nimenomaan tästä Jättiläisestä.

Jättiläisestä on sanottava vielä sen verran, etten oikein pitänyt ensimmäisestä 3 tai 5 minuutista. Katselin sitä alkua sillä silmin, että jaaha, tää on nyt tällainen ”taiteellinen”, juttu ja nyt nuo tuossa tekee jotain kreisiä ja sellasta ”eläimellistä”, alkuvoimaista hieman sykähdyttävää ja henkeäsalpaavaa. Toisaalta katsomiseeni vaikutti myös se, että olin lukenut Aamulehden kritiikin ja odotin jotain hyvin myötähäpeää aiheuttavaa roskaa. Kuitenkin kaikki muuttui hyvin pian ja esitys imi mukaansa, en tarkalleen muista mikä kohta se oli, mutta viimeistään siinä vaiheessa olin jo vakuuttunut esityksen loistavuudesta kun Stephen Hawking ja Aku Ankka tulivat lavalle. Todennäköisesti jo aiemminkin. :)

Mutta tällaista tällä kertaa. Niin paljon muutakin näistä näytelmistä voisi vielä sanoa, mutta ehkäpä se säästetään sitten johonkin hamaan tulevaisuuteen. Tai ehkäpä kaikki olennainen on jo sanottu, eikä enempää tarvitsekaan sanoa. Toisaalta osa tästä tekstistä saattaa olla hieman vaikea muotoilla, ymmärrettävästi ja niin, että koko totuus tulee esille, joten senkin vuoksi voisi kirjoittaa vielä lisää. Tämä kuitenkin vaatisi jo niin monimutkaista kirjoittamista, etten varmaan itsekään enää ymmärtäisi mistä puhutaan joten annan asian olla. Ja siis tässä tekstissä saattaa olla hieman liioittelua ja joidenkin asioiden ylimääräistä yksinkertaistamista. 

Jälkipuintia ohjaamisesta ja tunnelmia ensi-illasta

Nyt on ensi-ilta ohi ja yksi esitys takana. Kaiken kaikkiaan kaikki on mennyt hienosta ja yleisö on ottanut hyvin vastaan teoksen, jonka tietenkin etukäteen pelkäsin olevan hieman "liian" taiteellinen tai ehkä jopa tylsä, mutta yleisö vaikuttaa pitävän teoksesta.

Päällimäisenä on tässä vaiheessa mielessä tietenkin onnistumisen riemu. 

Olen onnistunut tekemään hienon proggiksen, jossa on valot ja äänetkin kohdillaan. Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että yleisö on nauttinut esityksistä ja myös näyttelijät ovat nauttineet.

Mutta jatketaan ohjaamistyön pohdinnasta. Aloitin jossain vaiheessa kirjoittamaan blogissani ohjaamisesta ja nyt voin kirjoittaa siitä lisää hieman kokeneempana.

 Mitä se oikeastaan on? Se on johtamista, organisoimista ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Se on myös taidetta. Ja millä tavalla se on taidetta? Mikä nyt sitten on taidetta? Ajatellaan, että se on nyt etukäteen kuviteltu tilanne tai asia, joka sitten konkretisoituu jollain käsitettävällä tasolla. Eli minä kuvittelen mielessäni ne tapahtumat ja tilanteet, joita näytelmässäni vaaditaan. Sitten näyttelijät ja muu työryhmä toteuttavat nämä tilanteet käytännössä.

Olenko minä sitten loppujen lopuksi siinä tilanteessa enää mikään taiteilija jos minä vain sanon, joillekin miten jokin asia kuuluu olla. Ei välttämättä, mutta kyllä siinä tapauksessa jos tämä toteutettu asia on koherentti ja yhtenäinen sekä kiinnostava tai miten sen nyt sanoisi, taiteellinen kokonaisuus. Siinä on jotain harkittua ja mukaansatempaavaa, mikä saa katsojan kiinnittymään siihen.

Tilanteet on kuviteltava etukäteen. Ehkä se tekee siitä suurimmalti osalti taidetta. On monia näkemyksiä siihen mitä on taidetta. En muista kaikkia lukemiani määritelmiä, mutta yksi, mikä on jäänyt eniten mieleeni on Tolstoin määritelmä. Hän määrittelee taiteen olevan sellaista, jossa jokin tunne kommunikoidaan muille ihmisille. Eli siis rehellinen ja aito tunne. Sanotaan, että tästä Tolstoin kirjoituksesta ja taiteen määrittelystä on saanut alkunsa myös Stanislavskin pyrkimys aitoon ja rehelliseen teatteriin, jossa tuodaan todellisia tunteita esille.

Siinä mielessä voin kyllä sanoa tehneeni taidetta, jos nyt käytetään tätä Tolstoin määritelmää, että kirjoittajana olen kirjoittanut aidoista ja todellisista tunteista. Jostain syystä ihmiset tuntuvat pitävän näytelmästä, jota on esitetty. Voi olla, että jotkut eivät pidä, mutta ne, jotka pitävät, todella tuntuvat pitävän siitä ja todella yleisö on ottanut hyvin vastaan tämän tekeleen. Olen mielessäni miettinyt miksi näin on, ehkä kyse on juuri yllätyksellisyydestä, mutta myös rehellisyydestä. Olen kirjoittanut rehellisesti ja niin aidosti kuin osaan. Todellisista tunteista. Liittyykö tämä myös ohjaukseen. Olen ohjannut rehellisesti ja aidosti, niin rehellisesti kuin osaan ja yrittänyt vaistota mihin suuntaan näyttelijät ovat viemässä teosta. Tästä on syntynyt mielestäni rehellinen, aito ja todellinen taideteos. Ei tämä ole sellaista kuin Stanislavskin aikana esitettiin, mutta mielestäni Riippumattoman yksi tärkeimmistä elementeistä onkin sen yllätyksellisyys ja myös se pitää katsojia otteessaan ja tuo tietynlaista imua tähän näytelmään. Toivottavasti tämä imu puree myös kriitikkoihin ja toivottavasti kriitikot tulevat katsomaan esitystä sen verran ylpeä olen teoksesta.

Mitä muuta jäi käteen tästä ohjaustyöstä. Nyt se on sitten ohi. Edelleen on käytännönasioita hoidettavana ja tuntuu, etteivät ne koskaan lopu. Ei ennen kuin viimeinenkin esitys on esitetty. Ei se sinänsä niin haittaa, mutta kyllähän se rasittaa. Loppujen lopuksi en osannut varautua aivan kaikkeen siihen rumbaan ja paineeseen johon ohjaaja joutuu. Kaiken kaikkiaan se on ajoittain sietämätöntä, mutta voin onnekseni sanoa, että selvisin siitä. Eri asia olisi tietenkin jos tämä olisi elokuva tai olisin ohjaamassa ammattiteatterissa.

Ehkä minä siitäkin selviäisin, mutta kyllä se olisi haastavampaa. No joka tapauksessa jos vastaisuudessa vielä ohjaan, olen varautunut kaikkeen stressiin, jota joutuu sietämään. Tokihan se tekee elämästä mielekkäämpää kun on haasteita elämässä. Muistan kyllä vielä lokakuun tienoilla kun ohjausprosessi ei ollut kunnolla käynnistynyt, kärsiväni ajoittaisesta tylsyydestä. Ainakaan tässä loppuviikkojen aikana ei ole tarvinnut kärsiä tylsyydestä. Mutta ohjaisinko vielä joitain näytelmiä? Ainakin koen olevani siinä suht hyvä ja tavallaan nautin haasteista. Eri asia milloin ja missä, mutta aika näyttää sitten sen.

Ja sitten vielä voisin miettiä sitä, mikä on ohjaamisen ydinosaamista, eli sitä taidetta. En osaa kyllä tyhjentävästi tähän vastata. Jos ajatellaan Tolstoin taiteen määritelmää, niin missä kohtaa tulee se tunteen siirto toiselle ihmiselle. Tuleeko se näyttelijöiden välityksen kautta. Tuleeko se siitä, että ohjaaja osaa katsoa, milloin näyttelijä on oikeasti tunteissaan, tai siitä, että hän kuvittelee miten katsoja tuntee missäkin kohtaa tai miten katsojan kuuluisi tuntea missäkin kohtaa? No tässä tällaista pohdintaa. Onhan niitä muitakin taiteen määritelmiä, mutta en lähde niitä tässä enää ruotimaan suhteessa ohjaamisen työhön.

Parempi olisi varmaan kysyä niiltä, jotka ovat vuosia ohjanneet, mutta ainakin voin sanoa, että se on vaativaa hommaa ja hatunnosto kaikille niille, jotka siihen kykenevät. Haasteita siinä riittää ja haasteet vain kasvavat,mitä enemmän porukkaa näytelmässä on. Palkitsevaa se on siinä mielessä, että jossain kohtaa huomaa vain kaiken loksahtavan paikoilleen, mielestäni olen onnistunut, tässä näytelmässä, juuri siinä.

Olen monta kertaa epäonnistunutkin ohjaajana, ja voin rehellisesti sanoa, ettei ole paljon sen kamalampaa tunnetta. Sen vuoksi olenkin kai ottanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt kaikkeni, että nyt onnistuisin. En tietenkään alusta pitäen niin ajatellut, mutta totta kai huomasin, näyttelijöideni valtavan potentiaalin ja sen onnistumisen riemun kun kohtaus saatiin toimimaan, niinpä jaksoin vaatia enemmän ja enemmän. Siitä syntyi sitten se onnistumisen tunne, joka kantoi ainakin tähän asti. Saa nähdä sitten millainen tunne on kun viimein näytelmä päättyy tai saako tästä mitään muuta irti. Jollain tapaa minulla on kuitenkin tunne siitä, että Riippumattoman tarina jatkuu tavalla tai toisella myös tämän kantaesityksen jälkeen, juuri sen vuoksi, koska se on rehellinen, tinkimätön ja yllätyksellinen, mutta se jää nähtäväksi. 

Viimeinen viikko edessä

Eilen oli viimeisiä päiviä valojen asentamisessa ja ohjelmoinnissa sekä lavastamisen viimeistelyssä. Ainoastaan muutama yksityiskohta enää paikalleen ja sitten se on siinä. Ensi-iltaan on enää viikko ja se on todella lyhyt aika. Kaikki ei ole mennyt aivan niin kuin suunnittelin, mutta milloin mikään menisi? Mutta onneksi kaikki saadaan kuitenkin ajoissa valmiiksi, vaikka ne viime tingassa tehdäänkin.

Ehdimme myös mennä näytelmää ainakin puoliksi läpi ja hyvä kaverini, teatteriohjaaja Aksu Piippo kävi katsomassa harjoituksiamme. Olin itse näyttelemässä viime vuonna Aksun ohjauksessa Tampereen ylioppilasteatterin näytelmässä, Afrikan Valloitus. Se oli mainio projekti ja pyysin nyt Aksua katsomaan harjoituksiamme. Hän piti näkemästään ja ilmoitti, että tästä tulee kyllä hyvä juttu sekä vertasi näytelmäämme tsekkiläiseen teatteriin.
Tässä lainaus Aksulta: 

"Teksti on absurdi ja hauskakin, minulle tulee mieleen esim. puolalaisen Slawomir Mrozekin ja tsekkiläisen Vaclav Havelin materiaali. Mrozekin "Emigrantit" on Tukkateatterissa esitettykin, joten Riippumaton sopii hyvin perintöön. "
 
 En tiedä tsekkiläisestä teatterista juurikaan, mutta hyvältä se kuulostaa. Oli Aksulla kriittistäkin palautetta ja sekin oli hyvästä, koska sen avulla saamme muokattua näytelmästämme entistä paremman.

Nyt viimeiset harjoitukset ovat enää viimeistelyä. On vain nautittava näistä viimeisistä hetkistä aivan fantastisen proggiksen parissa. Jännittävä, stressaava ja hektinen viikko edessä, mutta kun kaikki on ohi, niin sitten voi nauttia.

On ollut erittäin hienoa ja antoisaa olla mukana tässä proggiksessa. Nyt on vielä kolme läpimenoa ja kenraali edessä, sekä teknisten yksityiskohtien hiontaa. Mitä minun tulee viimeisinä päivinä tehdä? Täytyy vielä antaa viime hetken ohjeet, joilla saadaan niin sanottu kirsikka kakun päälle ja yksityiskohtia myöten täydellinen teos tehtyä.

Harvoin sitä tuntee elämässään ylpeyttä, usein sitä tuntee vääristä asioista ja monesti asioista, joihin ei ole edes vaikuttanut millään tavalla. Mutta kyllä nyt voi sanoa tuntevansa aitoa ja puhdasta ylpeyttä tämän teoksen äärellä ja olen iloinen sekä kiitollinen, että tämä on tullut tehtyä.

Kiitollisuus elämää kohtaan kasvaa, mitä enemmän työtä tekee sen eteen ja mitä enemmän on valmis panostamaan jonkin eteen, sitä parempi on siitä saatu palkinto. Nyt kun viimein työmme alkaa olla valmis, voin rehellisesti sanoa, miltä tuntuu aito saavutus. Saavuttaminen on aitoa vain jos sen eteen on tehnyt paljon töitä. Mikään saavutus ei ole todellinen jos sen eteen ei ole työskennellyt.

Usein sitä tietenkin miettii, miksi minä olen tehnyt tämän teoksen ja synkkinä hetkinä sitä miettii, onko tässä mitään järkeä? En saa edes palkkaa koko työstä. Miksi minä haluan uhrata itseni taiteen alttarille, josta ei ole edes mitään välitöntä palkkiota luvassa.

En ole lainkaan varma, mutta ehkäpä pitää miettiä itse olemassaolon tarkoitusta samalla tavoin kuten näytelmän toinen päähenkilökin eräässä näytelmän pääkohdassa ”Olenko minä olemassa? Minä olen olemassa ainoastaan, koska joku toinen huomaa minut. Kuinka muutenkaan?”

Tällaisia mietteitä päässäni pyörii nyt ennen ensi-iltaa. Toivottavasti pääsette katsomaan esitystä ja pidätte siitä.

Ensi-ilta häämöttää

Tänään olimme esiintymässä esityskaupassa, joka on Esittävien taiteiden harjoitus- ja tutkimusryhmän (ETHT), toteuttama hanke. Esityskaupassa
 kaikenlaiset esiintyjät saavat vapaasti esiintyä.

Kaupassa oli hieno fiilis ja tunnelma oli lämmin. Aluksi ajattelin, ettei ketään välttämättä tule katsomaan, mutta tuli kumminkin, melkein kymmenen ihmistä. :) Parempi sekin kuin ei mitään. Tuli jotenkin villi ajatus, että voisi esittää siellä ihan mitä vaan. Siis ihan mitä vaan. :)

Ja kyllähän siellä olikin erikoisia esityksiä. Esimerkiksi eräs mies juoksi siellä maratonin eli käytännössä hän juoksi 4 tuntia ympyrää kaupassa. Tämä on kyllä omalaatuisin esitysteos, mistä olen ikinä kuullut.

En sitten tiedä, mitä siitä kostuisi jos nyt menisi sinne, vaikka heittämään improvisoitua läppää ihan mistä vaan, mutta hauskaa se kyllä olisi. Harmi kyllä, ettei taida aikaa riittää siihen tällä hetkellä aikaa tai pokkaa, niin en taida tehdä sitä.

Joka tapauksessa tämä kokemus oli hauska. Esiinnyin myös itse kaupassa ja näyttelin Janatuisen roolia kun varsinainen näyttelijä, Jarno Puusniekka ei päässyt paikalle. Esitimme siis pienen pätkän näytelmästämme ja yleisö vaikutti olevan tyytyväinen näkemäänsä. Toivottavasti he tulevat katsomaan myös esitystä sitten Tukkateatteriin kun sen aika koittaa.

Nyt on yllättävän rauhallinen fiilis, ottaen huomioon, että ensi-iltaan on enää muutama viikko. Tavallaan sitä ei edes tajua. Se hetki kun yleisö tulee ensimmäistä kertaa katsomaan esitystä, jonka on itse ohjannut ja käsikirjoittanut, tuntuu kuitenkin tällä hetkellä melko pelottavalta. Eniten pelkään kritiikkiä.

Täytyy kuitenkin ennalta asennoitua siihen, että kritiikki voi olla ihan millaista vaan. Pääasia on tietenkin se, että yleisö nauttii. Uskon kyllä, että tämä esitys tulee olemaan ihmisille nautinnollinen ja toivon mukaan myös kriitikot mieltyvät teokseen.
Periaatteessa sillä ei ole suurta merkitystä, mutta kuitenkin se on asia, johon täytyy ennalta varautua ja vasta tänään rupesin aivan kunnolla tajuamaan sen tosiasian, että piakkoin, todellakin, joku ihminen tulee katsomaan esitystämme ja voi lytätä sen aivan täysin. Mutta en usko siihen, että niin tapahtuu, vaan olen vahvasti sitä mieltä, että esityksestämme pidetään paljon.

Erityisen hienot viikot ovat edessä ja nyt odotan jo ensi-iltaa kuin kuuta nousevaa. Ei enää pitkä aika. Ja aivan piakkoin, näytelmämme on todella valmis. Nyt puuttuu enää piste i:n päältä ja kuorrute kakusta.

Mitä minä kirjoittaisin?

Tänään on 5.11. Olemme edenneet harjoituksissa erittäin hyvin. En stressaa erityisen paljon mistään, mutta heti kun rupean miettimään, mitä kaikkea on vielä tehtävä stressitasot nousevat. Pitää siis keskittyä tekemään yhtä asiaa kerrallaan ja keskittyä harjoituksissa olennaiseen. Onneksi lavastusasiat ovat nyt suurin piirtein mallilla, täytyy enää ainoastaan toteuttaa jo olemassa olevat ideat. Toivon mukaan tässä ei nyt tulee enää suurempia yllätyksiä, mutta kaikkeen täytyy varautua. 

Tässä on kuvia harjoituksista 25.10., jolloin testasimme lavastusta. (ei missään nimessä vielä valmis :) )

Lauri eli Jönssi Mitsubishi pipossaan.

Jarno ja Lauri eli Janatuinen ja Jönssi kohtauksessa.

Maarit apulaisohjaajamme tuurasi yhtä näyttelijää.

Valmistautumassa harjoituksiin

Lauri eli Jönssi.

En vielä tarkalleen tiedä minkälaiset valot meillä tulee olemaan, mutta uskon, että valosuunnittelijamme on pätevä ja luotan hänen kykyynsä. En muutenkaan osaa oikein sanallistaa minkälaisia valoja sen tarkemmin haluan. Tietynlaisia ohjeita olen antanut valosuunnittelijalle, mutta en halua niitä paljastaa tässä sen tarkemmin.

Nyt sitten seuraavaksi täytyy miettiä, mitä kirjoittaisin käsiohjelmaan. Monenlaista on pyörinyt mielessä jo siitä lähtien kun aloitimme harjoittelemaan, mutta nyt kun sen kirjoituksen aika koittaa, niin mielessä pyörii vain tyhjää.

Mutta jos aloitan kirjoittamalla tähän blogiin jotain sen tyyppistä, mitä yleensä käsiohjelmiin kirjoitetaan, niin sekin on jo hyvä alku.

Mutta mitä minä sitten kirjoittaisin? 

Blogiteksti on tietenkin erityyppinen ja tämä blogi varsinkin on hyvin henkilökohtainen, joten en suoraan tästä blogista varmaankaan ota käsiohjelmaan mitään, vaikka jotain katkelmia voisinkin ottaa.

Mutta tässä jonkinlaista käsiohjelmaluonnostekstiä.

Tietenkin aluksi on pakko sanoa se, että kaikki on mennyt erittäin hyvin ja suurin kiitos tästä kuuluu tietenkin hyvälle työryhmälle, tukkateatterin hallitukselle ja muille tukkateatterilaisille, jotka ovat avustaneet tässä näytelmän teossa, mutta ennen kaikkea loistaville näyttelijöille, jotka ovat kuitenkin näytelmän ehdoton elinehto. Ilman hyviä näyttelijöitä ei synny myöskään hyvää näytelmää.

Mitä sanoisin sitten itse näytelmästä?

On ollut antoisaa tehdä tätä näytelmää, koska teksti on sen verran monipuolinen ja rikas. Tämä kuulostaa tietenkin omahyväiseltä, koska olen itse kirjoittanut sen, mutta niin, se vaan on. Monet henkilöt, joiden kanssa olen jutellut, ovat kertoneet minulle tämän tekstin kertovan siitä ja siitä ja kyselleet, että onko tämä nyt sitten sitä tai tuota? Ja monet ovat sanoneet, että näytelmässä on kyse jostain, kun taas toinen on sanonut, että näytelmässä on kyse jostain aivan vastakkaisesta.

En aina osaa sanoa kyselyihin juuta enkä jaata ja en itsekään tarkalleen tiedä mistä näytelmästä on kyse, mutta sitä ei tiedä kukaan. Sillä tavoin se on kirjoitettu. Teksti on monipuolinen ja antaa tulkinnan varaa moneen eri suuntaan. Se on ennen kaikkea kertomus kahden ihmisen arkielämästä, mutta siinä on myös filosofiaa ja elämää syvemmällä tasolla luotaavaa pohdintaa. Se ei ole sinänsä filosofiaa, mutta herättää kysymyksiä ja toivon mukaan myös filosofisia kysymyksiä.

Usein mieleen juolahtaa kuitenkin tietyt kohdat, jotka liittyvät jollain tasolla elämääni. Onko tämä kuitenkin vain minun jälkikäteen kuvittelemaa yhtymäkohtaa omaan elämääni? Mitä sen on oikeastaan väliä?

Tärkeintä on tietenkin se, että tämä ylipäätään kertoo elämästä, juuri tästä elämästä eikä mistään muusta. Ja kun se kertoo elämästä tuottaa se myös sääliä ja pelkoa, joka on Aristoteleen mukaan yksi tärkeimmistä ominaisuuksista näytelmässä. Säälin voi ymmärtää myös myötätuntona ja sitäkin näytelmä herättää, mutta myös kaikenlaisia tuntemuksia, vihaa, surua, inhoa, rakkautta, kaihoa ja kaikkia muita tunteita maan ja taivaan välillä, minulle jo tietyssä mielessä rakkaiksi muodostuneita, näytelmässä seikkailevia, hahmoja kohtaan. Ja tietenkin tätä elämää kohtaan, jota elämme. Ehkä sitä kautta havahdumme ymmärtämään toisiamme paremmin, jakamaan murheemme, ilomme, surumme, kaikki tunteemme paremmin, sanalla sanoen, jakamaan elämämme paremmin. Tällaisia tuntemuksia uskon näytelmän herättävän ja vaikka se ei olisi universumin mittakaavassa juuri mitään, on se juuri tässä universumissa, minun maailmassani, tai kaikkien meidän työryhmäläisten maailmassa, ollut ainakin näiden muutamien kuukausien ajan, merkittävä osa elämäämme. Tervetuloa jakamaan kokemamme ilot, surut, ahdistukset ja toivottavasti nautitte tästä teoksesta, johon olemme uhranneet tunteja ja taas tunteja omaa aikaamme. Tämän näytelmän työstäminen on ollut minulle ja uskon, että myös kaikille työryhmäläisille hieno kokemus ja nyt meillä on ilo ja kunnia jakaa tämän kokemuksen tulos kanssanne.

Uskon ja toivon, että katsoja saa tästä elämäänsä jotain ja hyötyy katsottuaan tämän näytelmän. Paitsi, että katsoja saattaa hyötyä niin, tietenkin tämä näytelmä varmasti tuottaa myös mielihyvää, ei ehkä samalla tavalla kuin hattara, mutta enemmänkin kuin ravitseva ja ravintoaineiltaan runsas annos, jossa on yhtä lailla terveellisiä ainesosia ja muutakin kuin vain sokeria.

Toisaalta annoksessa saattaa olla kitkeriäkin ainesosia, mutta kuten lääkkeetkin saattavat maistua pahalle, ne kuitenkin ovat vaikutuksiltaan hyviä. Niin uskon, että tämäkin näytelmä toimii. Näytelmässä on paljon ainesosia, jotka saavat ehkä kipeitä tai haikeita muistoja aikaan, mutta ennen kaikkea näytelmä muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeää juuri meille ja mitä meidän kuuluisi tehdä elämällämme.

Ja kuten kaikki näytelmät, niin tämäkin näytelmä toimii arjen lepohetkenä ja eräänlaisena irtautumisena arjesta, mutta samalla myös paluuna arkeen. Mikä onkaan hienompaa kuin arki, sillä eihän olisi juhlaa ilman arkea.

Tässä siis jonkinlaista alustavaa tekstiä käsiohjelmaan. Kyllähän sitä sitten syntyi sitä tekstiä kun vain ryhtyi kirjoittamaan.

Muuta harjoituksista siis, että ensimmäinen koe-yleisö tulee katsomaan esitystä 11.11. En sitten tiedä kuinka paljon näyttelijät muistavat ulkoa tekstiä ja muutenkin toimintoja ja miten paljon katsojat sitten voivat arvioida, esitystä tähän peilaten, mutta ainakin olemme sen verran hyvällä mallilla harjoituksissa, että tämä esitys tulee olemaan varmasti antoisa sekä koeyleisölle, mutta myös esiintyjille ja minulle ohjaajalle. Sen jälkeen sitten täytyy sovittaa kaikki lavasteet, tekniikka yms. näytelmään. Muutenkin harjoiteltavaa riittää, mutta ainakin isoin osa työstä on jo tehty ja nyt loppu on enää viimeistelyä näyttelijäntyön osalta. Tai ehkä tässäkin on varauduttava vielä siihen, että työtä riittää, sitä kun ei ikinä tiedä. Joka tapauksessa olen luottavaisin mielin projektimme suhteen.

Vaatteita sovittamassa ja yleistä ohjauksesta

Blogi Riippumaton 14.10.

Tällä kertaa ei ole niin paljon asiaa, mutta kirjoitan nyt huvikseen jotain mitä tulee mieleen tähän projektiin liittyen.

Viime viikko oli huomattavasti stressaavampi kuin tämä viikko. En muista tarkalleen mihin se liittyi, mutta useat epävarmuustekijät painoivat vielä päälle. Tänään sain vihdoin viimeisteltyä 2. puoliskon tekstin ja uskoisin, että se alkaa olla kuosissa.

Eilen kävimme kokeilemassa vaatteita Pispalan Teatterilla ja löysimme sopivia vaatteita kaikille roolihahmoille. Jönssillä olikin jo vaatteet ja nyt myös Janatuisella ja Husseinilla. Ainoastaan kengät enää puuttuvat.

Ehkäpä näyttelijät käyttävät omia kenkiään. Se on varmasti helpompaa ainakin Husseinia esittävälle Teemu Järvenpäälle, jonka kengän koko on 46-47. Kengännauhabudjetilla kun ei kaupasta viitsi kenkiä ostaa ja kirppareilta niitä on aika hankala tuon kokoisia löytää.

No joka tapauksessa nekin varmasti jostain saadaan, että ei mitään huolta sen suhteen. 

Tässä on hieman kuvia vaatteiden sovitus hetkestä Pispalan Teatterilla:

Näistä voi arvailla sitten, että mitä vaatteita käytämme ja kuka on kuka. Ja mikä hahmo puuttuu kuvista?

Nyt elämme sitten jännittäviä aikoja Tukkateatterin suhteen yleisesti ottaen. Tukkateatteri päätti yleiskokouksessa sitoutua tarjouksen tekemisestä uusiin tiloihin siirtymisestä. En ole vielä aivan varma, vaikuttaako tämä meidän proggikseen, mutta se jää nähtäväksi. Lavastussuunnitelmat varmasti muuttuisivat paljonkin, mikäli esittäisimme proggiksen uusissa tiloissa, mutta toisaalta siinä olisi etunsakin. Ainakaan sitten Tukkateatterin ei tarvitsisi maksaa kahdesta tilasta yhtä aikaa. Ja oikeastaan lavastus on edelleen vasta suunnitteluasteella, joten mitään suurempaa säätöä meidän ei tarvitsisi tehdä. Muutenkin voi olla, että lavastaminen olisi helpompaa uuteen tilaan, sillä se olisi kokonaan Tukkateatterin käytössä eikä vain puoliksi kuten nykyinen tilamme kumppanuustalo Artelissa.

No siinä on siis hyvät ja huonot puolensa. 

Voisin kirjoittaa nyt vielä hieman yleensä ottaen ohjauksesta. Edelleen olen sitä mieltä, että monet ohjaajat ovat kyllä suunnattoman yliarvostettuja, mutta monet kyllä sen arvostuksen myös ansaitsevatkin.

Teatterin tai elokuvien tekemisessä ohjaajalla saattaa olla valtavan suuri rooli siinä kuinka hyvin jokin onnistuu. Toisaalta aina ohjaajalla ei välttämättä ole mitään suurta osaa siinä. Mutta jos ajatellaan mestariteoksia, kuten nyt vaikka Ingmar Bergmanin syyssonaattia, jonka satuin näkemään vähän aikaa sitten, ei voi muuta kuin ihailla sitä valtavaa kykyä, jota vaaditaan tällaisen teoksen tekemiseen.

Syyssonaatissa on kyllä myös ylimääräistä pateettisuutta, joka menee ehkä jopa naurettavuuden puolelle, mutta siltikin kaiken kaikkiaan äärettömän vaikuttava teos.

Enemmän ja enemmän ymmärrän miten vaativaa suurten mestariteosten ohjaaminen on. Vaaditaan ääretöntä kuria, kärsivällisyyttä ja ehdotonta keskittyneisyyttä, jotta jotain niinkin hienoa kuin esimerkiksi Syyssonaatti voidaan saavuttaa (en tiedä kuinka paljon on kyse sattumasta, mutta sitäkin varmasti tarvitaan) Ja tietenkin myös rajatonta rohkeutta ja mielikuvitusta. Siis ennen kaikkea rohkeutta. 

Jos otetaan toinen esimerkki siitä milloin teatteriteos (tai elokuva) on onnistunut, niin mieleen tulee Samuel Beckettin ohjaukset. Tämä on siinä mielessä poikkeuksellista, että Beckett ei ollut varsinaisesti ohjaaja vaan ennen kaikkea kirjailija, mutta jos ihminen on lahjakas tai poikkeuksellisen lahjakas, niin ehkäpä hän kykenee sitten siihenkin tarvittaessa. Beckettin Endgamesta, jonka olen nähnyt vain Youtubessa, voi sanoa sen verran, että siinä on niin suunnattoman vähällä saatu niin paljon, ettei voi muuta kuin mykistyä sen rohkeuden ja ennen kaikkea visionäärisyyden edessä. 

Beckettin on tarvinnut kuvitella kaikki tapahtumat lähes millin tarkasti (en ole varma näyttelijöiden äänenpainoista jne. mutta nekin ovat millintarkkoja) Tässäkin on vaadittu suunnattomia ponnisteluita ja tietenkin tällaista täytyy kunnioittaa.

Yleensä ottaen voisi tietenkin sanoa, että ohjaaminen on vaativaa. Koen, että ajoittain minun on pakko luottaa vaistoihini ja antaa mennä, mutta toisinaan on taas pakko kuvitella kaikki tilanteet uudelleen ja uudelleen mahdollisimman tarkoin. Ja sitten kun nämä tapahtumat tapahtuu on mietittävä, näinkö sen kuului mennä? Jos sen ei kuulunut näin mennä, niin voiko se siis mennä näin? Ehkä tällaiset mietinnät on turhaa?

Oikeastaan en tiedä tarkkaan mikä tekee mestariohjaajan, sellaisen kuin esim. Bergmanin, mutta uskoisin, että hän on ollut ehdoton näkemyksessään ja siten maanitellut esiin sen taian, joka näyttelijöissä on, joka jokaisessa ihmisessä on. 

Taika elää kuvitelmaa, jotain mikä ei ole totta ja tehdä siitä totta. Sellaisen edessä väkisinkin kunnioitus herää, sillä siihen ei moni pysty. Hyvin monista voi tulla keskinkertaisia ohjaajia harjoittelun ja sinnikkyyden kautta, mutta läheskään kaikki eivät voi ohjata mestariteoksia. Jos voisi, niin eihän ne sitten olisi mitään mestariteoksia. Voiko sitten sattuman kautta ohjata jonkinlaisen mestariteoksen, vaikkei olisikaan lahjakas ohjaajana. No tiedä siitä sitten.

Tällaista kuitenkin pohdiskelin tällä kertaa. En ole varma onko Riippumaton mestariteos, mutta toivottavasti esitys koskettaa ja saatte siitä paljon irti jos tulette katsomaan. Itse koen ainakin tyydytystä kun näen, että jokin visioimani toimii käytännössäkin ja suo taide-elämyksiä. Se on miellyttävää, vaikkakin epäilyksetkin kalvaa usein. Mutta usein niistä epäilyksistä kuitenkin päästään kunhan harjoitellaan lisää.

Valmis teksti?

Tällä kertaa hieman selkeämpi kirjoitus, tai ainakin yhdestä aiheesta. :)

Harjoitukset ovat edenneet jo ensimmäiseen puolittaiseen läpimenoon. Tarkoittaen sitä, että ensimmäinen puolisko käytiin läpi ja toinen puolisko ”rämmittiin” läpi.

Tekstin osalta näytelmä alkaa olla uomissaan. Olen lähes sataprosenttisen varma siitä, ettei 1. puoliskoon tule suurempia muutoksia. Ainoastaan muutamia yksityiskohtia täytyy vielä hioa. Kuten ennakkoaavistukseni ensimmäisessä blogikirjoituksessa jo enteilivätkin, 1. puoliskosta poistettiin 14 sivua, joka oli yllättäen loppujen lopuksi melko kivutonta. En ole enää edes lainkaan varma mitä on poistettu, eikä sitä kunnolla edes huomaa. Ja näin on parempi.

2. puoliskossa on kuitenkin vielä joitain kysymysmerkkejä tekstin suhteen. Nämä eivät ole kuitenkaan suuria ja olen suhteellisen luottavaisella mielin sen suhteen, että tämänhetkinen teksti tulee olemaan lähestulkoon lopullinen. Ainoastaan muutamissa 2. puoliskon kohdissa riittää vielä hiottavaa ja ehkä poistettavaakin.

Nyt edetään siis päivä kerrallaan ja kun reflektoin jälleen ohjaajan työtä, on se alkanut kirkastumaan selkeämmin. Kuten jo aiemmassa kirjoituksessani mainitsin, juuri kommunikaatio asettaa paljon haasteita ohjaamisessa; kuinka saan kommunikoitua ajatukseni oikein? Entä jos minun ajatukseni onkin väärässä? 

Mutta jos minä olen ohjaaja, kuinka ajatukseni voivat olla väärässä? Minunhan pitäisi tietää, mikä on näytelmälle parasta. Entä jos en tiedäkään? Entä jos näyttelijä tai jokin muu työryhmän jäsen tietää paremmin? Tällaisia ajatuksia herää mieleen ajoittain kun pohdin mitä teemme ja millä tavalla teen seuraavalla kerralla.

Jossain vaiheessa minun on kuitenkin mahdoton enää eritellä, mikä on ollut minun idea tai jonkun muun idea. Ja loppujen lopuksi sillä ei ole enää merkitystä. Pääasia on tietenkin se, että kokonaisuus pysyy jonkinlaisessa hallinnassa ja tiedän, mistä kokonaisuudessa on kyse.

Tämä näytelmä on kuitenkin pohjimmiltaan absurdia teatteria, jossa ei ole kyse mistään tai ainakin sen sanoma on hyvin moninainen tai monitulkintainen. Miten voin sitten tietää, missä kohdin on viestittävä juuri näin ja missä kohdin juuri noin? Mikä on olennaisinta näytelmässä? Mitä voidaan poistaa tai täytyy poistaa?

Tässä kohtaa joudun luottamaan intuitiooni, mutta toisaalta myös syvempään lukemiseen näytelmästä. Näytelmää kirjoittaessa en tiennyt lopputulosta etukäteen, mutta myöhemmin havahduin tiettyihin yhtymäkohtiin, jotka liittyvät orgaanisesti näytelmään. 

Hahmot alkoivat elää pääni sisällä, jolloin niistä tuli tietynlaisia. Toisaalta niihin liittyy myös hahmolle epäominaisia piirteitä, jotka ovat hahmon kehitystä näytelmän sisällä, sen lisäksi metateatteria, absurdiuden ja realismin sekoitusta ja muuta hahmossa irrallista olevaa ainesta, tietyssä mielessä eeppistä teatteria, joka kuitenkin sitoo sen kokonaisuuteen.

Näin ollen minun on aina huomattava missä kohdin näytelmässä tapahtuu tietoinen tai osittain myös epätietoinen tyylilajin muutos ja tuotava se esille näyttelijöille ja muulle työryhmälle, niin, että he itse sen ymmärtävät. Toisaalta on myös varottava ylianalyysiä ja toimittava vahvasti intuition pohjalta, ja antaa näyttelijöille vapaus tulkita tekstiä myös oman näkemyksensä mukaan. Monissa kohdin olen havainnut, että näyttelijät tulkitsevat tekstiä rikkaammin ja syvällisemmin kuin minä itse. Silloin on huomattava, että näyttelijöiden ja muidenkin ihmisten useammat tulkinnat tekevät näytelmästä syvemmän ja mielenkiintoisemman.

Näiden kirjoitusten perusteella voisi varmaan kuvitella, että teksti on jollain tapaa järjettömän monimutkainen ja ylisyvällinen. Toisaalta asia ei ole aivan näinkään. Tietyssä mielessä teksti on järjettömän yksinkertainen, eikä siinä tuoda esiin elämää suurempia totuuksia, ellei sitten katsoja itse niitä halua havaita. 

Joten päättäköön sitten jokainen katsoja itse, mitä tyylilajia näytelmä on, tai minkälainen sanoma, näytelmässä on, jos siinä ylipäätään sellaista on. 

Ja toivottavasti katsoja pystyy havaitsemaan, ei kuitenkaan liian selkeästi, milloin näytelmä on realismia, absurdiutta tai mitä tahansa muuta tyylilajia, jos näytelmässä on realismia laisinkaan?

Jos näytelmässä on sanoma, niin mikä se on? Onko sillä merkitystä? Tarvitaanko aina sanomaa vai riittääkö vain hyvin kerrottu tarina? Useimmille hyvin kerrottu tarina tuntuu riittävän. Jokin, joka koskettaa. 

Näytelmässä käsitellään kuitenkin poliittisia teemoja, joten tässä voisi hyvinkin olla sanoma. En kuitenkaan halua paljastaa sen enempää näytelmästä, vaan jokainen saa itse tulla toteamaan, onko näytelmässä sanomaa tai onko se ylipäätään hyvin kerrottu, koskettava tarina, joka on tietenkin pyrkimyksemme.

Ohjaaja-käsikirjoittaja

-Erik Forss