Blogi Riippumaton
14.10.
Tällä kertaa ei
ole niin paljon asiaa, mutta kirjoitan nyt huvikseen jotain mitä
tulee mieleen tähän projektiin liittyen.
Viime viikko oli
huomattavasti stressaavampi kuin tämä viikko. En muista tarkalleen
mihin se liittyi, mutta useat epävarmuustekijät painoivat vielä
päälle. Tänään sain vihdoin viimeisteltyä 2. puoliskon tekstin
ja uskoisin, että se alkaa olla kuosissa.
Eilen kävimme
kokeilemassa vaatteita Pispalan Teatterilla ja löysimme sopivia
vaatteita kaikille roolihahmoille. Jönssillä olikin jo vaatteet ja
nyt myös Janatuisella ja Husseinilla. Ainoastaan kengät enää
puuttuvat.
Ehkäpä näyttelijät
käyttävät omia kenkiään. Se on varmasti helpompaa ainakin
Husseinia esittävälle Teemu Järvenpäälle, jonka kengän koko on
46-47. Kengännauhabudjetilla kun ei kaupasta viitsi kenkiä ostaa ja
kirppareilta niitä on aika hankala tuon kokoisia löytää.
No joka tapauksessa
nekin varmasti jostain saadaan, että ei mitään huolta sen suhteen.
Tässä on hieman kuvia vaatteiden sovitus hetkestä Pispalan Teatterilla:
Näistä voi arvailla sitten, että mitä vaatteita käytämme ja kuka on kuka. Ja mikä hahmo puuttuu kuvista?
Nyt elämme sitten
jännittäviä aikoja Tukkateatterin suhteen yleisesti ottaen.
Tukkateatteri päätti yleiskokouksessa sitoutua tarjouksen
tekemisestä uusiin tiloihin siirtymisestä. En ole vielä aivan
varma, vaikuttaako tämä meidän proggikseen, mutta se jää
nähtäväksi. Lavastussuunnitelmat varmasti muuttuisivat paljonkin,
mikäli esittäisimme proggiksen uusissa tiloissa, mutta toisaalta
siinä olisi etunsakin. Ainakaan sitten Tukkateatterin ei tarvitsisi
maksaa kahdesta tilasta yhtä aikaa. Ja oikeastaan lavastus on
edelleen vasta suunnitteluasteella, joten mitään suurempaa säätöä
meidän ei tarvitsisi tehdä. Muutenkin voi olla, että lavastaminen
olisi helpompaa uuteen tilaan, sillä se olisi kokonaan
Tukkateatterin käytössä eikä vain puoliksi kuten nykyinen tilamme
kumppanuustalo Artelissa.
No siinä on siis
hyvät ja huonot puolensa.
Voisin kirjoittaa nyt vielä hieman
yleensä ottaen ohjauksesta. Edelleen olen sitä mieltä, että monet
ohjaajat ovat kyllä suunnattoman yliarvostettuja, mutta monet kyllä
sen arvostuksen myös ansaitsevatkin.
Teatterin tai
elokuvien tekemisessä ohjaajalla saattaa olla valtavan suuri rooli
siinä kuinka hyvin jokin onnistuu. Toisaalta aina ohjaajalla ei
välttämättä ole mitään suurta osaa siinä. Mutta jos ajatellaan
mestariteoksia, kuten nyt vaikka Ingmar Bergmanin syyssonaattia,
jonka satuin näkemään vähän aikaa sitten, ei voi muuta kuin
ihailla sitä valtavaa kykyä, jota vaaditaan tällaisen teoksen
tekemiseen.
Syyssonaatissa on
kyllä myös ylimääräistä pateettisuutta, joka menee ehkä jopa
naurettavuuden puolelle, mutta siltikin kaiken kaikkiaan äärettömän
vaikuttava teos.
Enemmän ja enemmän
ymmärrän miten vaativaa suurten mestariteosten ohjaaminen on.
Vaaditaan ääretöntä kuria, kärsivällisyyttä ja ehdotonta
keskittyneisyyttä, jotta jotain niinkin hienoa kuin esimerkiksi
Syyssonaatti voidaan saavuttaa (en tiedä kuinka paljon on kyse
sattumasta, mutta sitäkin varmasti tarvitaan) Ja tietenkin myös
rajatonta rohkeutta ja mielikuvitusta. Siis ennen kaikkea rohkeutta.
Jos otetaan toinen esimerkki siitä milloin teatteriteos (tai
elokuva) on onnistunut, niin mieleen tulee Samuel Beckettin
ohjaukset. Tämä on siinä mielessä poikkeuksellista, että Beckett
ei ollut varsinaisesti ohjaaja vaan ennen kaikkea kirjailija, mutta
jos ihminen on lahjakas tai poikkeuksellisen lahjakas, niin ehkäpä
hän kykenee sitten siihenkin tarvittaessa. Beckettin Endgamesta,
jonka olen nähnyt vain Youtubessa, voi sanoa sen verran, että siinä
on niin suunnattoman vähällä saatu niin paljon, ettei voi muuta
kuin mykistyä sen rohkeuden ja ennen kaikkea visionäärisyyden
edessä.
Beckettin on tarvinnut kuvitella kaikki tapahtumat lähes
millin tarkasti (en ole varma näyttelijöiden äänenpainoista jne.
mutta nekin ovat millintarkkoja) Tässäkin on vaadittu suunnattomia
ponnisteluita ja tietenkin tällaista täytyy kunnioittaa.
Yleensä ottaen
voisi tietenkin sanoa, että ohjaaminen on vaativaa. Koen, että
ajoittain minun on pakko luottaa vaistoihini ja antaa mennä, mutta
toisinaan on taas pakko kuvitella kaikki tilanteet uudelleen ja
uudelleen mahdollisimman tarkoin. Ja sitten kun nämä tapahtumat
tapahtuu on mietittävä, näinkö sen kuului mennä? Jos sen ei
kuulunut näin mennä, niin voiko se siis mennä näin? Ehkä
tällaiset mietinnät on turhaa?
Oikeastaan en tiedä tarkkaan mikä
tekee mestariohjaajan, sellaisen kuin esim. Bergmanin, mutta
uskoisin, että hän on ollut ehdoton näkemyksessään ja siten
maanitellut esiin sen taian, joka näyttelijöissä on, joka
jokaisessa ihmisessä on.
Taika elää kuvitelmaa, jotain mikä ei
ole totta ja tehdä siitä totta. Sellaisen edessä väkisinkin
kunnioitus herää, sillä siihen ei moni pysty. Hyvin monista voi
tulla keskinkertaisia ohjaajia harjoittelun ja sinnikkyyden kautta,
mutta läheskään kaikki eivät voi ohjata mestariteoksia. Jos voisi,
niin eihän ne sitten olisi mitään mestariteoksia. Voiko sitten
sattuman kautta ohjata jonkinlaisen mestariteoksen, vaikkei olisikaan
lahjakas ohjaajana. No tiedä siitä sitten.
Tällaista kuitenkin
pohdiskelin tällä kertaa. En ole varma onko Riippumaton
mestariteos, mutta toivottavasti esitys koskettaa ja saatte siitä
paljon irti jos tulette katsomaan. Itse koen ainakin tyydytystä kun näen, että jokin visioimani toimii käytännössäkin ja suo taide-elämyksiä.
Se on miellyttävää, vaikkakin epäilyksetkin kalvaa usein. Mutta
usein niistä epäilyksistä kuitenkin päästään kunhan
harjoitellaan lisää.
