Jälkipuintia ohjaamisesta ja tunnelmia ensi-illasta

Nyt on ensi-ilta ohi ja yksi esitys takana. Kaiken kaikkiaan kaikki on mennyt hienosta ja yleisö on ottanut hyvin vastaan teoksen, jonka tietenkin etukäteen pelkäsin olevan hieman "liian" taiteellinen tai ehkä jopa tylsä, mutta yleisö vaikuttaa pitävän teoksesta.

Päällimäisenä on tässä vaiheessa mielessä tietenkin onnistumisen riemu. 

Olen onnistunut tekemään hienon proggiksen, jossa on valot ja äänetkin kohdillaan. Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että yleisö on nauttinut esityksistä ja myös näyttelijät ovat nauttineet.

Mutta jatketaan ohjaamistyön pohdinnasta. Aloitin jossain vaiheessa kirjoittamaan blogissani ohjaamisesta ja nyt voin kirjoittaa siitä lisää hieman kokeneempana.

 Mitä se oikeastaan on? Se on johtamista, organisoimista ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Se on myös taidetta. Ja millä tavalla se on taidetta? Mikä nyt sitten on taidetta? Ajatellaan, että se on nyt etukäteen kuviteltu tilanne tai asia, joka sitten konkretisoituu jollain käsitettävällä tasolla. Eli minä kuvittelen mielessäni ne tapahtumat ja tilanteet, joita näytelmässäni vaaditaan. Sitten näyttelijät ja muu työryhmä toteuttavat nämä tilanteet käytännössä.

Olenko minä sitten loppujen lopuksi siinä tilanteessa enää mikään taiteilija jos minä vain sanon, joillekin miten jokin asia kuuluu olla. Ei välttämättä, mutta kyllä siinä tapauksessa jos tämä toteutettu asia on koherentti ja yhtenäinen sekä kiinnostava tai miten sen nyt sanoisi, taiteellinen kokonaisuus. Siinä on jotain harkittua ja mukaansatempaavaa, mikä saa katsojan kiinnittymään siihen.

Tilanteet on kuviteltava etukäteen. Ehkä se tekee siitä suurimmalti osalti taidetta. On monia näkemyksiä siihen mitä on taidetta. En muista kaikkia lukemiani määritelmiä, mutta yksi, mikä on jäänyt eniten mieleeni on Tolstoin määritelmä. Hän määrittelee taiteen olevan sellaista, jossa jokin tunne kommunikoidaan muille ihmisille. Eli siis rehellinen ja aito tunne. Sanotaan, että tästä Tolstoin kirjoituksesta ja taiteen määrittelystä on saanut alkunsa myös Stanislavskin pyrkimys aitoon ja rehelliseen teatteriin, jossa tuodaan todellisia tunteita esille.

Siinä mielessä voin kyllä sanoa tehneeni taidetta, jos nyt käytetään tätä Tolstoin määritelmää, että kirjoittajana olen kirjoittanut aidoista ja todellisista tunteista. Jostain syystä ihmiset tuntuvat pitävän näytelmästä, jota on esitetty. Voi olla, että jotkut eivät pidä, mutta ne, jotka pitävät, todella tuntuvat pitävän siitä ja todella yleisö on ottanut hyvin vastaan tämän tekeleen. Olen mielessäni miettinyt miksi näin on, ehkä kyse on juuri yllätyksellisyydestä, mutta myös rehellisyydestä. Olen kirjoittanut rehellisesti ja niin aidosti kuin osaan. Todellisista tunteista. Liittyykö tämä myös ohjaukseen. Olen ohjannut rehellisesti ja aidosti, niin rehellisesti kuin osaan ja yrittänyt vaistota mihin suuntaan näyttelijät ovat viemässä teosta. Tästä on syntynyt mielestäni rehellinen, aito ja todellinen taideteos. Ei tämä ole sellaista kuin Stanislavskin aikana esitettiin, mutta mielestäni Riippumattoman yksi tärkeimmistä elementeistä onkin sen yllätyksellisyys ja myös se pitää katsojia otteessaan ja tuo tietynlaista imua tähän näytelmään. Toivottavasti tämä imu puree myös kriitikkoihin ja toivottavasti kriitikot tulevat katsomaan esitystä sen verran ylpeä olen teoksesta.

Mitä muuta jäi käteen tästä ohjaustyöstä. Nyt se on sitten ohi. Edelleen on käytännönasioita hoidettavana ja tuntuu, etteivät ne koskaan lopu. Ei ennen kuin viimeinenkin esitys on esitetty. Ei se sinänsä niin haittaa, mutta kyllähän se rasittaa. Loppujen lopuksi en osannut varautua aivan kaikkeen siihen rumbaan ja paineeseen johon ohjaaja joutuu. Kaiken kaikkiaan se on ajoittain sietämätöntä, mutta voin onnekseni sanoa, että selvisin siitä. Eri asia olisi tietenkin jos tämä olisi elokuva tai olisin ohjaamassa ammattiteatterissa.

Ehkä minä siitäkin selviäisin, mutta kyllä se olisi haastavampaa. No joka tapauksessa jos vastaisuudessa vielä ohjaan, olen varautunut kaikkeen stressiin, jota joutuu sietämään. Tokihan se tekee elämästä mielekkäämpää kun on haasteita elämässä. Muistan kyllä vielä lokakuun tienoilla kun ohjausprosessi ei ollut kunnolla käynnistynyt, kärsiväni ajoittaisesta tylsyydestä. Ainakaan tässä loppuviikkojen aikana ei ole tarvinnut kärsiä tylsyydestä. Mutta ohjaisinko vielä joitain näytelmiä? Ainakin koen olevani siinä suht hyvä ja tavallaan nautin haasteista. Eri asia milloin ja missä, mutta aika näyttää sitten sen.

Ja sitten vielä voisin miettiä sitä, mikä on ohjaamisen ydinosaamista, eli sitä taidetta. En osaa kyllä tyhjentävästi tähän vastata. Jos ajatellaan Tolstoin taiteen määritelmää, niin missä kohtaa tulee se tunteen siirto toiselle ihmiselle. Tuleeko se näyttelijöiden välityksen kautta. Tuleeko se siitä, että ohjaaja osaa katsoa, milloin näyttelijä on oikeasti tunteissaan, tai siitä, että hän kuvittelee miten katsoja tuntee missäkin kohtaa tai miten katsojan kuuluisi tuntea missäkin kohtaa? No tässä tällaista pohdintaa. Onhan niitä muitakin taiteen määritelmiä, mutta en lähde niitä tässä enää ruotimaan suhteessa ohjaamisen työhön.

Parempi olisi varmaan kysyä niiltä, jotka ovat vuosia ohjanneet, mutta ainakin voin sanoa, että se on vaativaa hommaa ja hatunnosto kaikille niille, jotka siihen kykenevät. Haasteita siinä riittää ja haasteet vain kasvavat,mitä enemmän porukkaa näytelmässä on. Palkitsevaa se on siinä mielessä, että jossain kohtaa huomaa vain kaiken loksahtavan paikoilleen, mielestäni olen onnistunut, tässä näytelmässä, juuri siinä.

Olen monta kertaa epäonnistunutkin ohjaajana, ja voin rehellisesti sanoa, ettei ole paljon sen kamalampaa tunnetta. Sen vuoksi olenkin kai ottanut itseäni niskasta kiinni ja tehnyt kaikkeni, että nyt onnistuisin. En tietenkään alusta pitäen niin ajatellut, mutta totta kai huomasin, näyttelijöideni valtavan potentiaalin ja sen onnistumisen riemun kun kohtaus saatiin toimimaan, niinpä jaksoin vaatia enemmän ja enemmän. Siitä syntyi sitten se onnistumisen tunne, joka kantoi ainakin tähän asti. Saa nähdä sitten millainen tunne on kun viimein näytelmä päättyy tai saako tästä mitään muuta irti. Jollain tapaa minulla on kuitenkin tunne siitä, että Riippumattoman tarina jatkuu tavalla tai toisella myös tämän kantaesityksen jälkeen, juuri sen vuoksi, koska se on rehellinen, tinkimätön ja yllätyksellinen, mutta se jää nähtäväksi.